Kaikki tahtoo rakastaa

"Kaikki tahtoo rakastaa"

Jokin aika sitten kuuntelin autossa vain suomipoppia monta päivää yhteen menoon.Kepeän kipeitten laulujen yhteisesti soivasta sydämestä kumpusi tämä Hectorin kappaleen nimen sisältävä suuri totuus: kaikki tahtoo rakastaa. Sen sanoma läikehti pitkin syksyisiä tienvarsia tehden olotilastani haikeuden hellyyttämän kliseisen kimpun, joka alkoi sykkiä vain tuon biisin kertosäkeen rytmissä.

Ajan merkit vai ikuisesti kytevä kaipaus toisen ihmisen syliin?
Vai syntyvätkö kysymykseni syksystä, siitä puiden latvojen viimeisestä kesänjälkeisestä palosta, jonka roihussa lämmitellä synkistyvää mieltään kesäheilojen kadottua?

Tosi-tv-rakkautta

Tositeevee tarjoaa taas maajussien morsian- tai sulhasetsintöjen hehkua, jonka lämmössä me katsojat tuijotamme tuleen omia toiveita ja pettymyksiämme kumppaninhakupulmissa. Ohjelmaformaatti tosin tunkee ehdolle asettuneet ja maajusseja kaipaavat kilpailijat muottiin, jossa tuon inhimillisen kipinän ja ihmisen kaipuu näyttäytyy ohjaajan ja leikkajan käsissä tarkkaan mietityn käsikirjoituksen mukaiseksi draamaksi. Rakkauden kaipuu on kauppatavaraa ja yleisöhän ei voi olla kiinnostunut jos näitä samankaltaisia kanssasisariamme ja -veljiämme ei asetettaisi tuttuihin juonenkäänteisiin ja korostettaisi heidän heikkouksiaan tai tunteenpurkauksiaan.

Miksi muuten maajussit ovat juuri se ryhmä, jolle televisiossa voidaan julkisesti hyväksyä yksinäisyyden heikkous ja palavan rakkauden täyttymättömät toiveet? Miksei esimerkiksi postinkantajille tai poliittisille pakolaisille tai keittiöapulaisille tai yksinäisille työttömille etsitä rakasta koko kansan voimalla?

Siksi että maajussit edustavat sitä samaa Rautavaarasta Eppuihin jatkuvaa iskelmänhaikeaa nostalgista porukkaa, jonka me kaupunkeihin kiiruhtaneet voimme tunnistaa aitona ja luonnonvoimaisena ihmiryhmänä ja joille suomme sydämessämme muutakin kuin suon ja kuokan.
Ja vaikka herra hakkaraiset ajavat somaleja ja homoseksuaaleja saaristoon eristyksiin, on meissä suomalaisissa ihastuttava helppous sopeutua televisioviihteen tarjoamaan avarakatseisuuteen ja jännittää maajussihomopojan puolesta hänen valitessaan omaa kultaansa kotipihan tantereille.Rakkauden ja kumppanin kaipuu on meille kaikille yhtä sydäntäriipaisevan yhteistä.

"Klikkaa mua"

Toinen kumppaninetsinnästä kertova tv-sarja on Johanna Vuoksenmaan ohjaama syksyn uutuussarja "Klikkaa mua", jossa urbaani yksinhuoltajaäiti halajaa elämäänsä miespuolista sulostuttajaa heittytyen nettideittien monimutkaiseen ulottuvuuteen. Aihehan on niin suoraan repäisty monen yh-äidin arjesta että pelottaa. Kukapa ei olisi itse kokeillut tuotakin keinoa kun kapakassa pyöriminen ei luonnistu eikä tuota tulosta tai aikaa ei jää sellaisille harrastuksille, joissa nainen voisi kohdata sen oikean miehen. En tiedä miten mieskatsojat ohjelmaan suhtautuvat mutta naisena voin myöntää että sarja koukuttaa, naurattaa ja itkettää kaikkine koomisine todellisuuspohjaisine käänteineen.

Tällaisiako harhailijoita ja naiveja kömpelyksiä me oikeasti olemme kun on puhe siitä mistä on puute? Ihmisen ikävästä toisen luo. Uusia ihmisiä tarjoillaan netissä kuin lahjatavarakaupassa kauniisti koristeltuina. Hintalappua ei ole mutta jokainen tietää vaihtokaupan vaatimukset: on vaikutettava kiinnostavalta, edustavalta, hyvin toimeentulevalta,on oltava jotakuinkin mukiinmenevän näköinen ja itseään reippaasti ilmaiseva.Tältä tarjottimelta voi sitten napsia parhaat palat jos edustaa sopivaa kohderyhmää.
Missä nämä kaikki supermielenkiintoiset ihmiset sitten piileskelevät, jos emme heihin törmää tosielämässä vaan ainoastaan virtuaalimarketissa?

Vai johtuko löytymättömyys epätarkasta näöstämme? Sokeasta asenteestamme toisia kohtaan?
Haemmeko jotakin sellaista, mitä ei ole olemassakaan työntäen ihmissuhdepettymykset taka-alalle luopumatta kuitenkaan kaikenkattavista unelmista ja vaatimuksista toista kohtaan? Maajussit kyllä saavat jonkinlaista todenmakuista tuntumaa mahdollisiin morsmaikkuihinsa työntämällä talikon käteen tai tutkimalla kuinka kukin selviää tilan töistä ja maaseutuelämästä. Nettideittailussa on aluksi tukeuduttava vain mielikuviin, joita itse kukin haluaa luoda. Mutta kummassakin tapauksessa pohjalla on sopimus siitä että nyt kokeillaan näillä säännöillä, voisiko tästä kohtaamisesta syntyä jonkinlainen suhde.

Kelpaisiko erilainen rakkaus?

Kaikki tahtoo rakastaa sanotaan Hectorin piisissä, mutta sen sanoja tarkemmin kuunnellessa tajuaa että se kertoo ihmisistä, joita kukaan ei etsi parinmuodostusohjelmissa tai draamasarjoissa, ei sliipattuja eikä siivoja, ei kunnollisia eikä muottiin mahtuvia, vaan niitä vieraita ja kummallisia,joita kohdatessa mieluummin vaihtaisi jalkakäytävää tai sulkisi silmänsä omien komeroidensa kummituksilta...

"On tämä talo täynnä ihmisiä.
On täällä mies, joka käyttää vain leninkejä,
Ja toinen mies, joka soittaa sen flyygeliä,
Ja sitten nainen ja lapsi ja halvaantunut,
Joka ei vuosiin oo postiansa aukaissut...
Kaunis rouva liimasi ikkunaan punaisen kuun."

Kenet sitten haluaisin ja kuka minä itse olen? Selviääkö kukaan ilman ystävää, lämpöä ja ihokosketusta?
Ja minkälaisen siivun siitä ihmiskontaktista kukin sitten oikein haluaa? Sinkkujen määrä Suomessa sen kun kasvaa puhumattakaan niistä jotka jo monetta kertaa jättävät taakseen parisuhteen. Yksinäisiä ihmisiä pitäisi siis törmäillä siellä sun täällä toisiinsa niin että kolisee.

Näemmekö oikeasti ihmisen joka tulee meitä maitokaupassa vastaan tai koirankävelyttäjän, jonka kanssa vaihdamme muutaman sanan? Vai määrittelevätkö muiden yhteisöömme kuuluvien ihmisten mielipiteet omia valintojamme? Miten tuo ihminen sopisi siihen maailmaan missä minä elän? "Oikea ihmissuhde", parisuhde siis, ei olekaan vain kahden kauppa, vaan sen kehittymismahdollisuuksiin puuttuvat ainakin omat lapset, ystävät, mahdollisesti jopa sukulaiset, sitä voi vaikeuttaa välimatka tai vieras kieli, ikäero ja elinolosuhteet yleensä.
Loppujen lopuksi satunnaisestakin kohtaamisesta, joka voisi johtaa suhteeseen, tulee etukäteen jo niin hankalaa ja monimutkaista että moni luopuu koko ajatuksesta.

Ehkä on helpompi klikata netissä salarakasta markkinoivan sivuston henkilöä, joka aivan varmasti pysyy omassa ruodussaan jonkinlaisen kohtaamisenkin jälkeen. Mutta salarakkaita tarjoileva nettisivustohan on tarkoitettu vain niille, joilla jo muutenkin on joku. Sieltä haetaan bonusnaista tai-miestä. Tai väliaikaista kaipuun tyydyttäjää, tai sitä jotakin pirskahtelevaa ja innostavaa eroottista latausta, jota omassa parisuhteessa ei kaikista muista hyvistä asioista huolimatta löydy.

Tosiasia on että suomalaiset harrastavat syrjähyppyjä ja parisuhteen ulkopuolisia jonkinasteisia ihastumissuhteita muita pohjoismaalaisia useammin kuten tutkimukset kertovat.Se on siis faktaa, ei fiktiota.

Ja Hecor laulaa:

"On tämä talo täynnä ihmisiä.
On täällä pappi ja tyttö ja perverssejä,
Ja sotilas, joka seisoo vain ikkunassa.
Se näkee taivaalla pilviä punaisia,
Ja yläkerrassa mies lukee Waltaria.
Kaunis rouva tarjoilee vieraalle konjakkia."

Kun käytöstämme ja rakkauden kaipuutamme eivät enää säätele niin voimakkaasti yleinen moraali eikä ehkäisyvälineiden puute ja sukupuolitaudeiltakin osaamme suojautua, pitäisi rakkauden kaipuun tyydyttämisen olla paljon helpompaa kuin aikaisemmin. Mutta maailma on täynnä vaaroja, ansoja ja erheitä.
Kaikki tahtoo rakastaa, mutta oikeastaan pitäisi laulaa: kaikki tahtoo että rakastette mua!

Seison siis umpikujassa. Sanojen suossa. Rakkauden kaipuusta ei ole ulospääsyä. Ja rakastaminen on vaikeaa, vaativaa, ongelmallista, vai mitä? Tahdon sitä kuitenkin ja tarvitsen kuin lapsi lämpöä ja syliä, kuin kuohuviinilasillista joka keikauttaa keveän humalan päähäni ja nostattaa värinän iholle. Tahdon ja tarvitsen kuin vanhus, joka katselee maailmaa ikkunan tai muistojensa läpi. Tahdon ja tarvitsen kuin teini, jonka sydän pakahtuu ja arka iho hädin tuskin uskaltaa. Tahdon ja tarvitsen kuin se nainen tai mies, joka toiseen törmää kuin vahingossa ja se yksinäinen, jonka keho kirkuu ihmistä arpiinsa, rotkoihin, haavaumiin.

Kaikki tahtoo rakastaa - on vaarallinen aihe. Se mikä koskettaa meitä kaikkia syvimmin. Jossa olemme erehtyneet miljoona kertaa ja jonka epäonnistumisen ja pettymykset ovat kaivaneet haudan tuleville mahdollisuuksille. Ei ole olemassa mitään keinoa, millä tuo halu tehtäisiin vaarattomaksi niin kauan kuin ihmisrotua riittää. Siispä jäljelle jää vain rohkeus, kenties uhkarohkeus aukaista silmänsä, uudistaa näkönsä, sanoa kädestä päivää ja suudella korvannipukkaa tai aukaista vaihtoehdot uskaliaalla sanalla. Maistella tulevien erheiden houkuttelevaa ja täyteläistä tai kepeää makua, siemailla sen hedelmäistä hehkua, jos haluaa uskaltautua rakastamisen vaarallisiin akanvirtoihin.

Nuo kaksi syksyn parisuhdeohjelmaa eivät kuitenkaan jätä mieltäni rauhaan. Maajussien maailmassa meitä katsojia varmaankin kiehtoo se menneen maailman tosiasia että parisuhteita ja perhesuhteita ylläpiti yhteinen työ - oli ponnisteltava yhdessä toimeentulon turvaamiseksi. Yhdessä myös luotiin jotakin pysyvää, tunneheittelyjen takia ei voinut tuosta yhteisestä projektista niin vain hypätä ulos joutumatta yhteisön ulkopuolelle tai syrjäytetyksi. Yhteinen askarointi tuotti todennäköisesti myös onnen tunnetta. Tänä päivänä perheillä ja parisuhteilla ei kovin useasti ole yhteisiä projekteja, ainoastaan vaatimuksia ulkoa ja sisältäpäin siitä miten sopia niin moniin rooleihin.

Klikkaa mua -ohjelman nettideittailussa taas silmillemme syöksähtää nykytodellisuuden fakta: kenelläkään ei näytä olevan aikaa rakkaudelle vaikka sitä niin kovasti kaipaa. "Kun yksi pettää ja toinen jättää, niin kolmas ystävä on" lauletaan ohjelman tunnuskappaleessa, jonka kaikki tunnemme ja joka myöskin koskettaa meissä herkkiä flyygelinkieliä. Mutta ohjelman yksinhuoltajaäiti myöskin törmäilee siihen tosiasiaan että aikaa tuolle rakkauden etsinnälle ja kohtaamiselle ei arjen paineiden ja vastuiden välistä kovin paljoa liikene. Sitä varastetaan jostain muusta ja tunnetaan syyllisyyttä.
Auttaisiko jos pysäyttäisin juuri tämän ajan jonka olen kenen tahansa kanssa siihen hetkeen kun olen hänen kanssaan? Olisin läsnä ilman menneen ja tulevan painolastia ja tekisin sen hyvän minkä juuri tälle ihmiselle osaan ja voin?
Loppujen lopuksi mitään muutahan meillä ei ole. Tämän hetken ihme, ainokainen lahjamme.

Kaukana kotoa

Kaukana kotoa on tämän vuoden Rauman Bluukkareiden teema (siis Sinisen Meren Elokuvajuhlien)

Paikallista elokuvan elokuista festaria vietetään jo 18 kertaa tämän viehättävän pikkukaupungin tunnelmallisten talojen ja katujen sydämessä muutamana elokuisena iltana ja yönä. Silloin katsoja voi tuntea astuvansa taianomaiseen maailmaan, jos antaa itselleen luvan kokea syviä tunteita, valkokankaan valoja ja varjoja ennakkoluulottomasti tai uskaltautuu puheisiin elokuvajuhlien ohjaaja- tai näyttelijävieraiden kanssa, jotka istuskelevat festiaalikeskuksessa lehtipuiden alla valmiina mielipiteiden vaihtoon. Katsojat ja tekijät sekoittuvat toisiinsa, raja-aidat ns. media- ja taide-ihmisten ja meidän kaikkien muiden välillä haihtuvat. Voimme viihtyä kuin yhteisessä olohuoneessa taidemuseon sisäpihalla tai sirkusteltan hämärässä.

Monet tämän vuoden leffoista käsittelevät lähtemistä kauas pois tai saapumista vieraaseen ympäristöön. Toisaalta mukana on myös aimo annos paikallista muistamista, kuten raumalaisen Jouko Nummelan "Pikku-Joukon piha", jossa vanhojen kaitafilmien ja valokuvien kautta sukelletaan kadonneeseen kaupunkikuvaan ja elämäntapaan korttelissa, jota enää ei ole.

Mutta varsinaisesti "kaukana kotoa" -teema alkoi "Sovinnosta", Pernilla Augustin ohjaamasta ruotsinsuomalaisen Susanna Alakosken romaaniin perustuvasta elokuvasta, joka kuvaa suomalaisen maahanmuuttajaperheen alkoholismin määrittelemää todellisuutta lapsen silmin. Viime keväänä on ollut mahdollista seurata Teemalta pitkää dokumenttisarjaa juuri niistä maanmiehistämme ja -naisistamme, jotka jättivät kiviset pellot tai tyhjentyvät maaseutupaikkakunnat ja suunnistivat etsimään parempaa elämää tai edes toimeentuloa ruotsalaiseen kansankotiin. Oli virkistävää nähdä miltä meistä suomalaisista on tuntunut sopeutuminen toisen maan, vaikkakin niin läheisen, kulttuuriin ja tapoihin. Kaikkien "maahanmuuttajakriittisten" huutoäänien olisi tehnyt hyvää tunnustella tuota elämystä ja pohtia mitä oikeastaan tarkoittaa kun ihminen joutuu jättämään kotiseutunsa ja luomaan uuden elämän kuin tyhjästä, kaukana kotoa. Sillä sitähän kaikki ne, jotka monista erilaisista syistä maahamme saapuvat, joutuvat myös tekemään.

Kaukana kotoa -teema on kuin nurinpäin käännetty rukkanen - ei puhuta liiankin tutuilla termeillä maahanmuuttajista tai muukalaisista, vieraista, vaan siitä miltä koti-ikävä tuntuu, siitä, miten on opittava uusi asenne ympäröivään todellisuudeen ja selvittävä siitäkuin thaimaalainen marjanpoimija syvässä suomalaisessa metsässä.

Lauantain toriparlamentti antaa hyvän mahdollisuuden käsitellä aihetta elokuvantekijöiden näkökulmasta. Eikä keskustelua viedä ylitaiteellisiin sfääreihin vaan kauppatorille kaiken kansan keskelle. Siellä voi kuka tahansa nautiskella pystökaffensa ja kuunnella, mitä mieltä nuoret ohjaajat Jan Ijäs ja Mazdak Nassir sekä elokuvamaailmamme vanhat konkarit, Pertti Sveholm,Olli Saarela tai Antti Reini ja Anu Sinisalo yms. ovat siitä miten kotimainen elokuva käsittelee "uussuomalaisuutta". Jokainen voi osallistua keskusteluun kyselemällä tai sanomalla mielipiteensä.

Keskustelu jatkuu vielä festivaaliksekuksessa klo 15.00 teemalla "ei uskonnossa sanota että muslimit saa grillata ekaks" ja katsoa Jan Ijäksen "Ghost" lyhytelokuvan, joka kertoo yhdestä vuorokaudesta turvapaikanhakijoiden vasaanottokeskuksessa. Samalla voi nähdä "Jalilin", Mazdak Nassirin puolituntisen kertomuksen 17-vuotiaasta Suomessa syntyneestä iranilaisen perheen pojasta, joka tasapainoilee kahden kulttuurin välillä.

Rauma on muuttunut viimeisen viiden vuoden aikana kansainväliseksi kaupungiksi, ainakin osittain. Tilastollisesti Olkiluodon työmaa on vetänyt paikkakunnalle ja ympäristökuntiin tuhansia "vierastyöläisiä" eri puolilta Eurooppaa ja kauempaakin. Heidän tavoistaan ja kulttuuristaan ei kovin moni tiedä, sillä kontakti heidän ja paikallisten välillä perustuu vain yksityisiin suhteisiin. Kuinka moni raumalaisista oikeasti tuntee ketään täällä vuosikausia asustavaa ulkomaalaista?

On selvää että on molemminpuolin hankalaa ottaa kontaktia ihmiseen, jonka kieltä ei puhu. Tai kutsua kotiinsa kahville mies joka elää yksinäisenä entisen Jugoslavian kansalaisten kanssa omissa parakeissaan tai ranskalainen perhe, jotka meidän suomalaisten mielestä kuuluvat yhä jollain lailla Eiffeltornien ja Chanelin hajuvesien maailmaan... yhteiseen kohtaamiseen tulevat mukaan ne samat ennakkoluulot ja määrittelyt jotka ohjailevat oman elämämme muitakin valintoja sosiaalisten suhteiden verkostossa. Kenen kanssa haluan keskustella? Kenen kanssa viettää iltaa? Kehen tutustua? Keneen luoda suhteen? Ja kaiken pohjalla vahva epäluulo siitä mitä ne minusta haluavat??
Sitä samaa kuin mekin kaukana kotoa.

Elokuva antaa aina mahdollisuuden eläytyä jonkun toisen henkilön maailmaan. Elokuvaa voi tietenkin nauttia viihteenä ja unohtaa näkemänsä heti astuttuaan ulos valoisaan pimeästä salista. Mutta parhaimmillaan se aiheuttaa monenlaista kuohuntaa katsojan sisimmässä. Joskus tunnelma jää päälle moneksi päivää. Useasti syntyy tarve puhua siitä jonkun toisen kanssa. On luksusta että
Blue Sea Film festivaaleilla on mahdollista astua elokuvan tekijä luo ja sanoa tuntemuksensa julki.

Edessä on siis nautintojen viikonloppu, kuin uintiretki lämpimässä Itämeressä, jonka rannoilta suurin osa festivaalin elokuvista tuleekin. En tiedä mitä valita. haluaisin nähdä kaikki. Mutta olkoot nämä päivät ja yöt yllätyksellisiä, ennakkoluulottomia, avoimia ja vahvoja meille kaikille!

Carpe diem ja memento mori

Kaksi lausetta jotka täydentävät toisiaan ja joihin törmäsin keväällä kun lukioikäinen tyttäreni valmisteli aiheesta kouluesseetä.
"Carpe diem" on kyllästymiseen asti tuttu amerikkalisista elämäntapaohjeista, elokuvista ja kaikenlaisista new-age-tee-elämäsi-paremmaksi -kirjoituksista. "Memento mori" oli teini-ikäiselle hieman hankalampi hahmottaa - "miksi nuoren pitäisi miettiä kuolemaa?"

Miten surullisen tutuksi tuo kysymys on perjantaista 22.07. asti meille kaikille tullut ja vielä niin lähellä kuin turvallisessa Norjassa, jossa samaa kansalaisuutta oleva, itsekin vielä nuori mies ilmestyi sosiaalidemokraattien nuortenleirille tuhoamaan kymmenien lasten ja nuorten ja heidän perheittensä elämän.

Luen tuulisen berliiniläiskahvilan terassilla Berliner Zeitungia ja tunnen kylmää kauhua journalistin sanojen myötä. Ei nuoren pidäkään miettiä kuolemaa. Ei ole mitään syytä miksi kenenkään heistä pitäisi pelätä järjetöntä väkivaltaa. On hyvin vähän sanottavaa tuohon tapahtumaan. Sanat kalpenevat tosiasioiden edessä. Tätä tapahtunutta et voi lykätä mihinkään tuntemaasi lokeroon, sille ei voi löytää selitystä eikä lohtua. Se on karmaiseva. En voi tehdä muuta kuin niin monet muutkin - hiljentyä.

Samassa sanomalehdessä on juttu saksalaisesta poliitikosta Thilo Sarrazinistä, entisestä valtiovarainministeristä,jonka kirja muslimivähemmistön mahdottomuudesta integroitua saksalaiseen yhteiskuntaan on tuttu suomalaisestakin mediasta. Hän käväisi ZDF-televisioryhmän kanssa jokunen aika sitten monikultturisessa Kreutzbergin korttelissa jota juuri pitää turkkilaisvähemmistön ylikansoittamana ja sai omaksi hämmästyksekseen tylyn vastaanoton. Ehkä hän monien mielestä kertoi sen mitä osa saksalaisistakin (ja miten tässä nyt taas määritellään kansalaisuus?)ajattelee muttei halua sanoa sitä julki.
Meillähän Suomessa ei perussuomalaisten vaalivoitin jälkeen tätä ongelmaa enää ole, päinvastoin: kuka tahansa kansanedustajat mukaan luettuina saa lähes vapaasti heitellä mitä tahansa sammakoita suustaan määrittelemättömiä ulkomaalaisjoukkioita vastaan, jotka heidän mielestään pilaavat pyhän suomalaisuuden, jota taas näyttää olevan yhtä hankala määritellä kuin muukalaisuuttakin.

Sanomalehdessä tuota Sarrazinin visiittiä Kreutzbergissä ruoditaan kriittisesti monelta puolin. Erilaiset näkökulmat esitetään selkeästi mutta otetaan myös kantaa kummankin puolen ristiriitaisuuksiin, lukijalle siis jää mahdollisuus muodostaa oma totuutensa ja saahan hän vielä evääksi faktoja tukemaan omia mielipiteitään.

Saksan monikymmenvuotinen "Gastarbeiter"-maahanmuutto on tietenkin antanut heille täällä pidemmän aikavälin tarkastella vierastyöläisten olemassaoloa ja omaakin itä-länsi -konfliktiaan muurin murtumisen ja yhden ainoan Saksan valtion synnyn jälkeen. Meillä Suomessa argumentointi näyttää jääneen ailahtelevan musta-tuntuu -ajattelun tasolle tai sitten en vain osaa tulkita mediakuumotusta oikein. Voihan olla että minäkään en kuulu niihin puhtaisiin autuaihin suomalaisiin pitkän ulkomaankokemukseni ja monien "ulkomaalaisten" ysrävieni takia.

Kun saavun argentiinalaisen ystäväni kotiin ja pääseen Internettiin lukemaan Helsingin Sanomia, törmään toiseenkin juttuun joka kertoo erilaisuuden suvaitsemattomuudesta eli suomalaisten maahanmuuttajien tai Suomessa jo pitkäänkin eläneiden ulkomaalaistaustaisten kansalaisten kokemasta rasismista ja sekä verbaalisesta että fyysisestä väkivallasta. On kauhistuttavaa lukea tietenkin heihin kohdistuneista teoista tai kiusaamisesta mutta vaikeinta on tajuta, etteivät muut ohikulkijat, kanssamatkustajat, silminnäkijät puutu millään lailla näihin ihmisoikeutta halventaviin tapahtumiin. Puuttumattomuus niin kansalaisten kuin valtaa pitävien tasolla on kuin hiljainen hyväksyntä sille, että erilaisia lapsia, nuoria, naisia saa kohdella väärin.

Minkälaisia "meistä suomalaisista" on tullut?
Eikö suomalaisuuden määritelmään ole jopa kliseisesti kuulunut rehellisyys, oikeudenmukaisuus ja heikomman puolesta taistelu? Jutun kirjoittaja mainitsee tarinansa lopussa, miten aikuisten, vanhempien asenteet ovat juuri niitä, jotka vaikuttavat lasten käyttäytymiseen - jos lapsi tuntee ympärillään muita lapsia tai aikuisia, joilla ei ole aivan samanlainen tausta kuin hänellä itsellään, hän hyväksyy sen, ei siinä sen kummempaa. Tarvitaan aikuinen määrittelemään miten jokin tietty erilaisuus muuttaisi toisen vähempiarvoiseksi kuin enemmistön.

Ehkä kannattaisi mietiskellä saksalaisen Hermann Schmitzin opuksessaan "Die Spinnen, die Finnen"(vapaasti käännettynä:"suomalaisethan ovat hulluja")"Elämäni kaukana Pohjolassa" kertomaa argumenttia, joka hänen pyrkimyksissään muuttua suomalaiseksi, lohdutti häntä tuottamalla jonkinlaisen sisäisen oikeutuksen tunteen asua tässä maassa - hän ajattelee niitä kaikkia venäläisiä, ruotsalaisia, saksalaisia ja balttialaisia jotka jossain vaiheessa ovat jättäneet geeninsä sisäsiitoiseen suomalaiskansaan vaalien näin ristisiitoksen tuottamaan elävöittävää tulosta. Uskon hänen olevan oikeassa. Ilman niin kutsuttuja muukalaisia meitä ei olisi olemassakaan. Vaikka ruotsalaisia emme ole emmekä venäläisiksi halua, täytyy meidän silti jostakin haalia yhä tiuhemmin geeniperäisistä sairauksista kärsivän kansamme perimään uutta voimaa, variaatioita, sitä jotakin erilaista, joka sekä solujen että ajatusten tasolla tuottaa hedelmällistä yhteentörmäystä ja näkökulmien ilotulitusta.

Carpe Diem, tartu hetkeen, siihen mikä on juuri tässä, ainutlaatuisena, häkelyttävänä, uutena, hitaana tai ikävystyttävänä, surullisena tai lohduttomana, siihen missä olet, sillä muutakaan ei ole. Ainoastaan asenteemme tätä hetkeä kohtaan voi muuttua. Katselen ikkunasta hiljaista katua, tänään ei sada. Juuri nyt ei sada, juuri nyt olen yksin, pääni ajatuksia täynnä. Kuulen kun linnut laulavat tässäkin kaupungissa, valo ikkunasta lankeaa oransseille seinille, jääkaapissa on ruokaa, voin kirjoittaa tai mennä lepäämään. Voin laittaa musiikkia soimaan ja toivoa että kaikilla tarvitsevilla on rauha, leipää ja lohdutusta.

Istun tässä ja mietin otsikon toista lausetta: "Memento mori" - muista kuolevaisuutta. Se tarkoittaa sitä etten halua ajatella kuolemaa, en halua surra etukäteen sairauksia, haluan ajatella ne toisiksi, haluan ajatuksilla antaa mahdollisuuden parempaan.
Mutta kuolevaisuutta muistan siksi että vain nyt olen tässä, vain nyt voin ojentaa käteni sille joka odottaa kolikkoa, sille joka odottaa hyväilyä, suudelmaa, läheisyyttä, elämänohjetta tai vain kuuntelemista. Muistan kuolemaa kun tunnen kipua, toisen tai omaa, hyräilen kehtolaulua enkä välitä vaikka silmistäni vuotaa kyyneleitä, enkä siitä mitä mieltä muut ovat. Haluan mennä väliin, jos joku tyrkkää toista, haluan antaa sanani puolustamaan niitä, joita sohitaan tai loukataan.

Näin pieni on maailmani kaikissa mylleryksissä, näin pieniä ovat ajatukseni : carpe diem ja memento mori. Terveisiä Berliinistä.

Kaikki menee liian nopeasti!

Tänään meiltä varastettiin yksi tunti

Aamu on aurinkoinen mutta jo liian pitkällä. En ehdi lukea sunnuntain lehtiä ennen puoltapäivää. Sunnuntaistani on varastettu yksi tunti. Kello on väännettävä eteenpäin. Jotta iltaisin olisi vielä hieman enemmän valoista aikaa. Siis tehokasta tuottavaa työaikaa.
Eläkeikää kiskotaan samalla vauhdilla eteenpäin ja opiskeluaikoja halutaan lyhentää. Mihinkään väliin ei saisi jäädä pientäkään hengähdystaukoa sillä ihmisen ei ole tarkoitus mietiskellä ja pohtia omaa elämäänsä ja sen suuntaa.
Ne "onnelliset" työelämän jäsenet saavat venyttää muitakin kuin lihaksiaan pystyäkseen täyttämään työelämän ja markkinatalouden vaateet. Kun viikonloppu koittaa, saa sen toki käyttää kuluttamiseen jotta markkinatalouden ahnas maha taas täyttyisi. Ja näin pyörimme puolitajuttomina kohti rotkon reunaa.

Earth hour-tapahtuma energian käytön vähentämiseksi meni sekin pikaisesti ohi. Itse katsoin televisiosta Teema-kanavalta Janne Kuusen dokumenttiä eräästä suomalaisesta hiljaisesta miehestä, Matti Pellonpäästä ja mietiskelin sen äärellä etenkin Aki Kaurismäen elokuvien ajatonta ulottuvuutta. Kuka muu suomalainen ohjaaja olisi yhtä hartaalla pieteetillä kuvannut yksinkertaisen työn tekemistä? (No ehkä Markku Pölönen "koirankynnen leikkaajassa" kalastamisoperaatiota tukkikämpällä ja saaliin valmistamista herkulliseksi ateriaksi). Vanhana varastomiehenä Aki ehkä tajusi enemmän kuin suuria optio-operaatiota pyörittelevät business-miehet konsanaan siitä miten tämä yhteiskunta toimii .Loppujen lopuksi kyse on kuitenkin ruoan hankkimisesta pöytään ja pienen ihmisen yksinkertaisen elämän kunnioittamisesta.

Kaikki nuokin arvot tuntuvat vajonneen jonnekin taloudellisten tsunamiaaltojen kohuun, jonne hautautuvat muutkin katastrofien uhrit. Uuden tuottaminen ja yhä rajumpi kulutus näyttävät olevan joka puolella vain se yksi ja ainoa totuus jonka nimeen vannotaan.

En siis sytyttänyt kynttilöitä "Earth hour" -hetken kunniaksi kotona tai facebookissa, joka nykyään on myöskin yksi tehokkuuden ja nopeuden sosiaalisista mittareista. Kun vapaa-aikana ei enää ehditä olla oikeasti ihmisten kanssa,ollaan facebookissa kommunikoimassa ja samalla luomassa itsestämme sitä kuvaa jonka haluaisimme ulospäin esitellä. Sanonko nyt jotakin, josta saan loukkaantuneita ja kiukustuneita vastalauseita? Facebook on siinäkin nopea välinen: sen näennäinen vapaus peittää alleen sen tosiasian että se käyttäytyy kuten mikä tahansa muu sosiaalinen yhteisö - hehkuttaa lemmikkejään ja tyrmää väärinajattelijat. Se on kuitenkin yhteisö, johon on jollakin lailla kuuluttava ollakseen vajoamatta täydelliseen sosiaalisen unohduksen suohon.

Sen tarjottimella tarjotaan muutakin kuin cocail-paloja itsekeskeisyyden kutsuilla. Sen nopeus ja levinnäisyys on saattanut yhteen kapinoitsijoita sekä meillä että muualla. Se voi toimia epävirallisena tiedottamisen verkostona kuten olemme nähneet silloin kun on kyse yhteiskunnista,joissa sananvapaus on täysin tuntematon suure. Siellä voi ajaa hitauden ja mietiskelynkin asiaa - nopeasti. Kuten esimerkiksi välittää tietoa siitä että 4.4. Internetissä saa "ensi-iltansa" "Ajan Henki" (Zeitgeist-liikkeen suomalainen vastine) dokumentti, joka ainakin trailerinsa puolesta vaikuttaa mielenkiintoiselta ja erilaiselta näkökulmalta tämän maailman kiirehtimiseen kohti omaa kuolemaansa.

Syö hitaammin, nauti elämästäsi, hidasta vauhtiasi, ole joutilas... nämähän ovat kaikki täyttä anarkiaa hehkuttavia asenteita! Miksei meillä ole eduskuntavaaleissa Hidastus-puoluetta? Äänestäisin sitä heti. Mutta kun katselen ehdokkaina olevien henkilöiden aikataulua, kuuntelen kuinka se ja tuo puolue "jalkautuu kansan pariin" ja aikoo kätellä puolta miljoonaa suomalaista, en yhtään ihmettele, ettei joutilaisuutta tai rennompaa elämänotetta edustavaa Hidastus-puoluetta ole luotu tähän supertehokkaiden formulapuolueiden joukkoon. En myöskään ihmettele sitä että "perussuomalaisten" puolue on kahminut yksinkertaisesti ja selkästi esitetyillä lauseillaan kannatusta koska sen hokemat simppelit käsitykset on helppo niellä. Nopeasti, sen pitemmälle ajattelematta. On selvää että kun maailma yhä enemmän paljastaa kaoottista puoltaan, ihmisen biologinen tukiasema haluaa hakeutua yhä lähemmäs jotakin tuttua ja turvalliseksi koettua, yksinkertaisia periaatteita, hahmotettavia käsitteitä. Yksi ongelma tässäkin asenteessa on: me emme enää elä rajatussa maailmassa ja sitä tosiasiaa ei voi mitenkään muuttaa toiseksi vaikka rakentaisimme Berliinin muurin koko pienen Suomemme ympärille.

Laivat kulkevat, tuulet tuovat radioaktiivista säteilyä (ehkä sitä joskus myöskin vievät meiltä muualle), itse emme tuota edes niin paljoa ravintoa että tulisimme omassa yksinäisyydessämme sillä toimeen. Siksi "perussuomalaisuuden" käsite on mielestäni mielenkiintoisen ristiriitainen. Sehän pitää sisällää erottelun jollain lailla "oikeampiin", alkuperäisiin ehkä vielä keskimääräisiin suomalaisiin. Euroopan Unionin jäsenmaana olemme sitoutuneet tähän suurempaan yhteisöön jonka etelärajoilla poliittiset ja nälkäpakolaiset (en pidä taloudellisen pakolaisen nimikkeestä) heittäytyvät mereen päästäkseen pelastautumaan vielä kelluvalle Eurooppalautalle. Jos meidän rajoillamme täällä pohjoisessa tapahtuisi jokin katastrofi joka lähettäisi aaltoliikkeen tavoin "raukoille rajoillemme" valtavan pakolaismassan, emmekö mekin pyytäisi yhteiseltä Euroopalta apua?

"Perussuomalaisuuteen" tai kansalliseen eristäytymiseen kuuluu siis ajatuksena "vieraiden" erottaminen. Suomessa on jo tapahtunut viimeiset kymmenen vuotta tätä samaa erottamiseta eri yhteiskuntaluokkiin - niihin jotka pärjäävät hyvin, tulevat toimeen, voivat elää siinä illuusion värittämässä maailmassa jossa ostellaan taulutelevisioita, kaukomatkoja, kodinkoneita,autoja, kesämökkejä ja niihin toisiin. Niillä toisilla ei ole työterveyshuoltoa ja ne maksavat vähistä varoistaan kaikki sairaalamaksut. Ne eivät "joudu turvautumaan sosiaaliapuun" kuten mediassa usein mainostetaan, vaan ne eivät pääse sen piiriin koska tietävät, ettei sellaista sosiaalista apua tältä yhteiskunnalta enää tule. Nämä ihmiset siis ovat jo merkittyjä, toisia, vieraita ja heidän sisällään koulutus,sukupuoli,seksuaalinen suuntautuneisuus ja "alkuperä", muukalaisuus jakavat heitä vain uusiin syrjäytymisen luokkiin. Jos kapitalististen kokoomuslaisten apartheid lakaisisi heidät mielellään maton alle tai omiin pikkureservaatteihinsa toivoen heidän parhaimmillaan osallistuvan "kansakunnan" voitontavoitteluun edes alipalkattuina työläisinä tai inhimillisen huoltotyöntekijöinä nälkäpalkalla, niin millä lailla perussuomalaiset tästä joukosta onkivat ne omansa ja heittävät epäkelvot rajojemme ulkopuolelle?
Kenen rajoja me oikeasti puolustamme ja ketä vastaan?

Kiireestä ja ajan puutteesta päästiin siis sittenkin puoluepolitiikkaan. Olen ehkä oikonut polkuja ja antanut ajatusteni risteillä mutta silläkin on syynsä: tänä aurinkoisena sunnuntaina olen jättänyt siivoamisen, ruoan laiton, pesemisen ja muun tuikitärkeän kotitoiminnan vähemmälle, lukenut sanomalehtiä ja mietiskellyt flunssaisena peiton alla elämänmenoa. Minulla on ollut vähän aikaa. Sitä niin arvokasta aikaa, jota haluaisin lisää. Ja mitä enemmän minulla on aikaa, sitä enemmän vahvistuu ajatus siitä että vauhtia olisi hidastettava, ei yksin vaan yhdessä meidän olisi painettava jarrua. Pikaisesti. Jotta vielä olisi jotain pelastettavaa. Jotain missä tehdä puoluepolitiikkaa, kinastella eroista ja yhtenäisyyksistä, vatvoa avioliittolakia ja kirjoittaa mielipidekirjoituksia.

Kun katselin eilispäivänä sieltä peiton alta luontodokumenttia saksalaisesta Emse-joen laaksosta, jossa majavat ja alueelle uudelleen istutetut vesikot pulahtelivat nappaamaan kaloja tuulen hivellessä niittyjä, mietin mahdanko oikeasti katsella todellisuutta vai mahdanko tulevaisuudessa esitellä tuota luonnon monimuotoisuutta lapsenlapsilleni vain television luontodokumenttien avulla.
Haluaisin vielä nähdä sen omin silmin. Meloa kajakilla puhdasvetisen järven poikki,jossa Saimaanorpan pää pilkistäisi silloin tällöin esiin, sytyttää tulet illalla rannalla ja kuunnella vesilintujen ääniä. Haluaisin nähdä maitovalaan. Haluaisin kulkea pitkin pyhiinvaellusreittejä eteläisessä Euroopassa, tutustua Montenegron luostareihin, katsoa Santorinin tulivuoren sammunutta kraateria ja tunnistaa ikuisuuden. Huokaista ettei aika meitä muuta, vaikka ajan puute meissä nämä inhimilliset haaveet tappaakin.

Hidastakaamme siis 04.04. Internetissä "Ajan hengen" ääreen, onko sen keräämissä mielipteenpalasissa jotain totta ja oikeaa...

Ajan taittovirhe

Ennen joulua mietiskelin ajatuksia ajasta, en ehtinyt julkaista tätä kirjoitusta... joten julkaisen sen nyt vaikka joulu on ohi. Aika silti tuntuu kuuluvan aina jollekin muulle kuin minulle.



Jaksa vielä vähän, valmistele valoisaa aikaa, neulo iloiset lapaset, kerää vanhat tavarat komeroista, muista hankkia pikkujouluasu ja kirjoita vihdoinkin joulukortit ajoissa, kehottaa Kotilieden joulukuun kalenteri!
Marraskuun pimeässä aika-ajatukset puskevat pintaan. Syksyn ulottuvuudessa on monen suomalaisen mielestä hidastamisen hetkiä; kynttilän voisi sytyttää valaisemaan ihmisen mieltä, joka ponnistelee yli vuoden vaikeimpien päivien loppusyksyn viimeisten auringonpaisteiden ja tulossa olevan yhä painavamman kuukauden välillä kohti joulua. Mutta mistä kehrätä aikaa kun työelämä painaa eteenpäin ilman välitunteja ja joulunkin odotukseen kasataan raivostuttava määrä pakotteita jotta tuon monta kuukautta etukäteen mainostetun perinteisen perhejuhlan täyttymys voitaisiin kokea rauhassa ja onnellisuuden tunteen vallassa?
Päämääränä on siis harmoninen lyhyt ajanjakso, jolloin meille suodaan edes ajatus rentoutumisesta, kiireettömästä yhdessäolosta läheisimpien kanssa ja jonka pitäisi silottaa raskaan raadannan rypyt arki-ihmisten otsalta. Pyrimme kohti hetkeä jolloin ajan juoksun voisi pysäyttää ja vajota parantavaan joutilaisuuteen jonka olemme mielestämme ansainneet.
Työtätekevien aamut riuhtaisevat meidät unista kolealle tielle kohti ansaitsemisen pakkoa. Työpaikoilla on hädin tuskin aikaa nielaista aamukahvia kun tehtävien pino kaatuu heräävien aivojen päälle ja tempaisee rytmiin jossa ihmisen on oltava 110-prosenttisesti läsnä, tuottava, tehokas, suoriuduttava tehtävästä toiseen lennosta antaakseen itsestään haluttavan palkollisen vaikutelma, jonka työpanosta tullaan tarvitsemaan myös tulevaisuudessa. Työuupumus ei kuulu hengissäpysymisbrändiin sillä heikot sortuvat elon tiellä eikä sairaslomille livahdeta muuten kuin pää konkreettisesti kainalossa.
Kun ihmissitruunasta on puristettu mehut, jatkaa hän konemaista toimintaansa muun elämän perustarpeiden ja –velvoitteiden osalta: kauppaan, kotiin, pyykit ja astiat, lapset ja niiden harrastukset, elämäntilanteesta riippuen vielä koirat ja vanhemmat. Yhteiskunnalliseen toimintaan on heitettävä oma energiasihaus sillä jonkunhan on häärättävä yhtiökokouksissa, valtuustossa tai vanhempainkokouksissa ja seistävä ainakin kerran kuussa jääkiekkojoukkueen kioskilla makkaraa myymässä.
Kun kaikki perheenjäsenet on saatu syötettyä, vitaminoitua, nukutettua ja tyydytettyä ,voi kellahtaa sänkyynsä ja lukaista vielä jotain mielenkiintoista kirjaa voidakseen osallistua keskusteluun Finlandia-palkintoehdokkaista. Ai niin, mutta se tämäniltainen zumba tai sulkapallo ei nyt mahtunutkaan aikatauluun. puhumattakaan siitä että Kotilieden neuvojen mukaisesti olisi ehtinyt viedä kirpparille ne turhat tavarat, jotka yhä keräävät pölyä hyllyissä. Huokaisu ja herätyskello päälle, huomenna odottavat uudet haasteet!
Kuka tätä mahdotonta oravanpyörää oikein pitää vauhdissa?
”Suomalaisten on tehtävä pidempää päivää ja vietettävä vähemmän lomia!” Elinkeinoelämän keskusliiton väistyvä puheenjohtaja Sakari Tamminen vetoaa siihen että Suomessa vuotuinen työaika on maailman lyhyimpiä. Tilastoja voi lukea monella lailla niin kuin piru raamattua. V. 2009 tutkimusten mukaisesti yhä harvempi suomalainen tekee normaalipituista työviikkoa, siis 35-40 -tuntista työviikkoa, sellaista, joka esim. keskieurooppalaisten mielestä on aivan surkean pieni tuntimäärä.
Tämä eurooppalainen työkäsitys tulee hyvin korostetusti ilmi Euroopan suurimmalla rakennustyömaalla Olkiluodossa jossa ”kulttuurit kohtaavat”, siis oikein luettuna törmäävät kolisten yhteen ja lyövät kipinää. Siellä suomalaisten työaikalain noudattamista pidetään hieman outona verrattuna keskieurooppalaisten yritysten valkokaulusväkeen, joka aamuhämärästä yömyöhään häärää työpaikalla oli siihen varsinaista tarvetta tai ei. Nämä miehet ja naiset eivät laske työtunteja vaikka puoliso tai perhe odottaisi kotona. Työnantajalle oman ajan uhraaminen kuuluu asiaan, sillä ketään kahdeksasta neljään työskentelevää ei pidetä vakavasti otettavana henkilönä, jolla olisi etenemisen mahdollisuuksia urallaan.
Tosin nythän puhumme projektityöstä, emme jatkuvasta vakaasta työurasta, joka todellisuudessa kuitenkin alkaa olla katoavaa kansanperinnettä, jonka liepeistä yhä harvempi saa kiinni. Projektityö, pätkätyö, epäsäännöllinen työura, luova ja antoisa lyhytkestoinen projektirupeama (=lue: antautuminen totaaliseen aikasyöpön orjuuteen) tai sairaslomien ja työuupumisjaksojen pilkkoma alaspäin suuntautuva liukumäkityö ovat kaikki sitä samaa työelämän kirjoa, josta on vaikea löytää säällistä ja säädeltyä kunnon työelämää, johon poliitikot yhä näyttävät uskovan puhuessaan työurien pidennyksistä ja niiden venyttämisestä keskeltä ja sivuilta ja sisuksista kuin ihminen olisi loputtomiin riittävää materiaalia eikä paukahtaisi katki kuten kumi jota hänen olisi jäljiteltävä.
”Rajattua aikaa voi tarvittaessa venyttää keskeltä”, kirjoittaa runoilija Marjukka Aarnio juuri ennen suurta lamaa julkaistussa runokirjassaan ”Yhtälö” eikä todellakaan tarjoa tuota lausetta kiristyvän työelämän käyttöön. Haluan toistaa hitaasti ääneen nuo sanat kääntääkseni ahdistuksen oivallukseksi: ”rajattua aikaa voi tarvittaessa venyttää keskeltä”. Ne olivat nuoren naisen sanoja runokokoelmassa, jossa hän tarkastelee ajan eri kerrosten sedimentoitumista päällekkäin, limittäin meihin kaikkiin merkkejä jättäen.
Minä kuvittelen lauseen sisään aikapoimun kuin ihmisen erilaisten kokemusten katveeseen rinnakkaisen maailman, johon voisin tarvittaessa sukeltaa ja muistaa. Muistaa kaikki ne yksityiskohdat, jotka kolhivat tai sivelivät ihoani rakentaen sen olennon, joka olen, kun sukellan tuosta maagisesta avannosta takaisin pintaan. Nojaan käsivarsillani kylmän jään pintaan, ihoa polttelee, käännän pääni ylöspäin ja näen tähtitaivaan ja sen hiljaisen ajattomuuden.
”Luita
vettä
ja aikaa.
Tälläkin hetkellä kerrostunut kalkkikivi kiteytyy marmoriksi.”
Asioiden kiteytyminen kestää. Ajatusten on saatava levätä, jotta ne kykenisivät lentämään. Aivot tarvitsevat joutilaisuutta jotta niistä irtoaisi järjettömän kauniita ideoita ja säkenöiviä innovaatioita. Juuri sitä mitä tämä maa ja sen asukkaat tarvitsevat.
Työelämä on muuttunut aikavarkaiden onnelaksi. Kukaan ei enää tunnu muistavan että sata vuotta sitten ammattiyhdistysväki taisteli 8-tunnin työpäivän puolesta luodakseen työntekijöille edes hieman siedettävämmät olosuhteet ja mahdollisuuden kuolla muuhunkin kuin tehdastyön uuvuttavuuteen.
O tempora, o mores! Ajat muuttuvat eikä ole trendikästä eikä modernia laahata nykyaikaan joitakin kalkkeutuneita jäännöksiä työväenluokan taisteluista etenkin kun sen ylipalkatut paperimiehet tunkevat setelitukkuja paksuun lompakkoonsa ja käyttävät ylityötuntinsa viisaasti pitkiin lomamatkoihin nauttien kaikista ammattiyhdistysliikkeen saavutetuista eduista joita heidän taustajoukkonsa, nuo pönäkät miehet mustissa autoissaan puolustavat henkeen ja vereen. He saattavatkin jäädä viimeisiksi saarekkeiksi keskelle työelämässä melskaavien ja valtaa käyttävien aikarosvojen suurta tsunamiaaltoa.
Eräs ystäväni, keski-ikäinen mies on ottanut sapattivuoden. Hän ei aio purjehtia itse rakentamallaan puuveneellä maailman ympäri. Hän ei suunnittele kesämökin remonttia tai pyhiinvaelusta Santiago de Compostelaan eikä edes pikkumatkaa Vilnaan. Hän ei aio suorittaa mitään. Hän haluaisi lukea aamun sanomalehdet, kuunnella musiikkia ja katsella marraskuun pimeyttä kotipihallaan. Hän ravistelee vieläkin parin vapaan kuukauden jälkeen itseään häätääkseen tekemisen pakkoa irti ja antaakseen joutilaisuudelle vallan. Hän haluaa aikaa lukea Finlandia-palkintoehdokkaat ennen kuin ne painautuvat uuden vauhdilla kypsytetyn kirjasadon alle, josta hyvää ei enää erota huonosta eikä loistavakaan teos kirkastu esiin kirjakauppojen alennusmyyntilaatikoista. Hän haluaa antaa ajatustensa asettuvan ja pohtia elämää.
Poliitikot muistuttavat meitä päivittäin siitä kuinka tärkeää on tuottavuuden ja tehokkuuden lisääminen ja laskevat jollakin kaavalla miten koko taloutemme rysähtää alas jos emme jostakin kohtaa venytä voimavarojamme ja työaikaamme. Uhkakuvana on vuonna 2020 tapahtuva työikäisten väheneminen 140 000 henkilöllä mikä loppujen lopuksi vaarantaa hyvinvointiyhteiskuntamme rahoituksen riittävyyden (Helsingin Sanomat 14.11. Mielipidesivu, Rauno Vanhanen Suomen Yrittäjistä).
Löytyisikö tähän vaatimusten ja ristipaineiden puristukseen apua amerikkalaisesta Eurooppaankin levinneestä ilmiöstä nimeltä ”Downshifting”? Kohtuullistaminen on lähtenyt keskiluokan halusta siirtyä vähempään kuluttamiseen ja vapaaehtoiseen vaatimattomuuteen. Se tarkoittaa yksinkertaisesti luopumista ylipitkistä työpäivistä ja stressaavasta elämäntavasta joka taas vaatii vastapainoksi vapaa-aikana rahalla ostettua rentoutumista joko pakona kaukaisille palmurannoille tai palveluihin, jotka hetkeksi pyyhkivät pois ahertamisen hien pois otsalta.

Kohtuullistamiseen pystyvät vain ihmiset, joilla on mistä kohtuullistaa.
Mistä me voisimme luopua saadaksemme lisää aikaa mielekkääseen elämään? Ehkä pankinjohtaja voi vaihtaa elämäntapansa kevyemmäksi ja toiveidensa mukaisemmaksi jos hänellä on säästötilillä tarpeeksi suuri setelipino ja ryhtyä vaikka taiteilijaksi. Ehkä vaativista tehtävistä voi siirtyä helpompiin välttääkseen loputtomien ylitöiden suon, johon hukkuvat ne nuoruuden unelmat, joista kuvitteli joskus onnensa rakentuvan. Ratkaisun mahdollisuuksia on vaikea nähdä mutta-sanojen kasaantuessa kiviksi tielle kohtuullisempaan elämään.

Onhan ihmisiä, jotka on lomautettu ajan laajana aukeavan pellon laitaan eikä horisontissa siinnä toiveiden kukkuloita tai mahdollisuuksien sinistä usvaa. Kun ihminen putoaa kiivaasta vauhdista hitaaseen tyhjyyteen haluamatta sitä, ei hän välttämättä hihku innosta ja ryhdy toteuttamaan kohtuullistamisen kaunista ajatusta. Työttömän aikapankkiin alkaa kertyä omaisuutta mutta sitä on vaikea vaihtaa sellaisiin tarvikkeisiin ja palveluihin, joita oikeasti tarvitsisi kuten esim. hammaslääkäriin, fysioterapeuttiin, kunnollisiin talvisaappaisiin tai joululahjoihin lapsille. Turhiksi koettujen työllistämiskurssien sijaan ihmisille pitäisi ehkä tarjota todellista elämänhallintaa avittavaa koulutusta: kuinka loihtia herkkuateria kauppojen jäteastioista, siirtolapuutarhan kasviskurssi, verottamattomien tienestien kuten marjanpoiminnan hyödyntäminen, vaihtotalouden ulottuvuudet ja talkootyön lait Euroopan unionin kohdeavustusmalleissa…
Ensimmäisenä toimenpiteenä ahdistavan ja syyllistävän pakkotyöllistymisen ja sosiaaliavun viidakkoretkien sijasta työstä pois potkituille pitäisi ehkä antaa mahdollisuus joutilaisuuden ilojen uudelleen löytämiseen.

Syntyisikö sallitusta joutilaisuudesta helpotusta työttömien tai muusta syystä ajalla siunatuiden arkeen sekä yhteiskunnalliseen tehottomuuden ongelmaan? Voiko näitä kahta erilaista asiaa edes yhdistää samaan lauseeseen? Osa ihmisistä voipuu työ- ja arkielämän uuvuttavaan tahtiin, toiset taas siihen ettei vapaa aika korvaa mitenkään menetettyä ansiota jota tarvitaan välttämättömien tarpeiden tyydyttämiseen.

Jos riisuttaisiin valheellisen yhteiskuntakuvan naamiot ja katsottaisiin tätä kotomaamme tilaa paljain silmin, kerrankin rehellisesti. Suomea brändätään kaikenlaisilla miellyttävillä käsitteillä, jotka ovat kuitenkin kaukana useimpien ihmisten oikeasta elämästä. Tämä kansa on jakautunut jo aikoja sitten rahallisiin ja rahattomiin, nyt vielä enemmän ajallisiin ja ajattomiin. Kuinka moni ihminen ajattelee hiljaa mielessään: ”Haluaisin tehdä jotain muuta, jotain omaa…” ja pelaa lottoa ja kenoa R-kioskilla toivoen voittavansa aikaa, joka sallisi pakotetusta toiminnallisuudesta luopumisen.

Jo Havukka-ahon ajattelija tiesi etteivät siniset ajatukset synny raatamisesta vaan harhailusta, kulkemisesta ja ympäristön näkemisestä. Siitä että pysähtyy katsomaan ja viettää rokulipäiviä joina pilvet kulkevat taivaan yli kuin lampaat ja aukaisevat uusia ulottuvuuksia ihmisen mieleen. Me tarvitsemme Konsta Pylkkäsen ajatuksen vapautta!

Innovaatio syntyy siitä että lukemiemme lauseiden väliin jää ilmaa. Siitä että saamme olla tekemättä mitään. Ilman suorituspaineita. Joutilaisuuden opetuksista. Levottomuus, ahdistus ja riittämättömyyden tunne ovat tämän päivän ihmisen arjen kokemuksia.

Sen sijaan että suostumme rajallisen aikamme venyttämiseen tehokkuuden nimissä tai rämmimme työttöminä tai sairaina kunnollisen toimeentulon puutteessa, meidän pitäisi saada levätä rauhassa muulloinkin kuin vasta haudassa. Maailmaa voi katsoa toisenlaisen prisman lävitse. On aika kääntää kaikki totuttu nurin ja kirjoittaa oma kalenterinsa. Pysähdyn tähän ja hiljenen. En halua enää mitään. Annan väsyneiden aivojeni liueta olemattomaan, annan jännityksen laueta kasvojeni lihaksista. Suljen silmät ja katson sisääni. Arvaamattomien aarteiden maailmankaikkeus leijuu painottomassa tiheydessään ja suoltaa salamoita. Jonakin päivänä tai yönä se aukaisee korvat ja nenän ja silmät ja imeytyy ympäröivään tilaan sytytellen uusia näkyjä ja hohtaen iloa, leikkisyyttä, voimaa. Jos minulla vain on aikaa kuunnella sen kertomusta

Vapaata liikkumista määrittelemässä

Vapaata liikkumista määrittelemässä
Euroopan byrokraattiset ja järjestykselliset ompelet natisevat liitoksissaan kuin vanhan purjealuksen kylkilaudat alkavassa myrskyssä kun vapaasti liikkuvat erilaiset ryhmät käyttävät vapaata liikkumisoikeuttaan.

Ranskassa, Bordeaux ssa on koettu kuinka 140 perhettä tukki asuntovaunuillaan Aquitainen sillan vastustaessaan ns. Matkaihmisten (les gens du voyage) paikasta toiseen liikkumisen rajoittamista. He eivät siis olleet hollantilaisia turisteja jotka jokakesäisellä matkallaan Ranskan halki eteläisille rannoille kansoittavat moottoritiet ja tienvarret hidastaen huomattavasti muiden liikkumista teillä.
Sekä ”matkaihmisten” että hollantilaisten turistien on syötävä jotakin matkan varrella, käytävä vessassa ja täytettävä tankkinsa huoltoasemilla. Tietystä näkökulmasta katsellen he ovat kaikki vain asuntovaunuilla liikkuvia ihmisiä, jotka matkustavat Euroopassa rajojen ollessa avoimia.

Mutta karavaanareilla on jossakin kotinsa. ”Matkaihmisten” koti on asuntovaunu, joskus tuskin sekään. Nimeäminen ja määrittely ovat osa sitä prosessia jolla meitä kaikkia tavalla tai toisella luetteloidaan ja suljetaan lokeroihin. Ranskassa lehdet voivat puhua matkaihmisistä, koska joukkoon kuuluu varsinaisten ”Ranskan mustalaisten” lisäksi muuta nomadiväkeä, joiden elämäntapa on paikallaan pysymätön kulkeminen. Sitähän meillä Suomessa ei tunneta ainakaan enää edes romaanien keskuudessa.

Toinen vailla vakituista asuntoa olevien maahan tulleiden ryhmä, joista nyt haluttaisiin eroon rakkaassa Suomessakin, ovat Romaniasta tulleet romaanit, kerjäläiset, erilaisiin leireihin majoittuvat perhekunnat, jotka ovat Euroopan Unionin oikeuksien myötä täysin laillisesti liikkuvaisia.
Ranskassa on menossa presidentti Sarkozyn johdolla romanileirien purkaminen ja asukkaiden ajaminen pois. Jyväskylässä on nähty ensimmäisiä lapsikerjäläisiä. Heistä kirjoitetaan lehdessä. Joku antaa heille rahaa. Heidän olemassaolonsa aukaisee padottujen sanojen virrat ja mielipiteet ryöppyävät valtaisilla tunnelatauksilla ulos julkisuuteen.

Eurooppa natisee
Nooan Arkin lankut vinkuvat sillä voimalla ettei se voi olla meilläkään kuulumatta. Kun se pirstoutuu, lentävät ruosteiset naulat tännekin asti. Sitten tulee hiljaisuus. Ja viha saa vapaan taistelukentän.
On siis turhaa siistiä omaa takapihaa niistä jotka eivät ole saavuttaneet punaista mökkiä ja perunamaata missään päin yhteistä Eurooppaamme. Matkaihmiset tai romaanikerjäläiset tai muut vailla toimeentuloa olevat liikkuvat ryhmät eivät katoa mihinkään, he vain siirtyvät paikasta toiseen. Tilannetta olisi tutkittava jostain muusta näkökulmasta lähtien kuin nurkkapatriotismista. Onko kyse sittenkin vain siitä että hyvinvoivat haluavat pahoinvoivat pois silmistään?
Ja mitä erilaisimmilta pahoinvoivat näyttävät, sitä helpompi heidät on leimata häirikköryhmäksi?

Emme voi sulkea rajojamme. Olemme ne jo aukaisseet ja samalla lunastaneet itsellemme ja lapsillemme oikeuden hakea töitä, opiskella tai häipyä eläkepäiviksi johonkin paremmaksi kokemaamme paikkaan. Mutta entä jos minulla ei ole varaa? Ei edes Kanarian lomalle tai Tallinnan lautalle? Saanko sitten vaatia etteivät muutkaan varattomat pääse ”omalle” maalleni? Eivät edes vaikka poimisivat itikoiden armoilla selkä kipeänä marjoja Suomemme saloilla ja soilla yrittäen näin löytää jonkinlaista toimeentuloa kauas jääneille perheilleen?
Mitä konkreettisia asioita ja mitä arvoja puolustavat ne, jotka rajaavat kaikenlaiset ”muukalaiset” pois tästä maasta, jonka kansalaisia me olemme? Voin ymmärtää sen että ihminen, joka on tottunut elämään kaukana naapureistaan kuten suomalainen metsäläinen, jolle lastu lähijoessa merkitsi jo sitä että oli pakattava kimpsut ja kampsut ja muutettava vielä kauemmas, ei osaa elää liiallisessa ahtaudessa. Mutta kuinka paljon tällaisia ihmisiä on enää olemassa? Suurin osa suomalaisista taitaa nykyään jo pelätäkin metsää. Ja tuskinpa kovin moni viettäisi esimerkiksi kesälomansa kokonaan pusikossa keräten sankokaupalla marjoja, vaikka maamme suuret ilmaiset aarteen jäisivätkin mättäille mätänemään.
Muuan romanialainen vähemmistöjen edustaja kertoi televisiossa tuoneensa köyhien romaanien tilanteen esiin jo vuosia sitten. Kukaan ei reagoinut. Tai sitten siitä ei ole tihkunut tietoa tavallisille kansalaisille. Kun ihmisellä on tietty asema, joka mahdollistaa rauhallisen ja jotenkin turvatun elämisen, unohtuu helposti se, ettei tuo olotila edes meillä Suomessa, maailman parhaassa maassa, ole kaikille suotu eikä kenellekään varmasti taattu. Luonnonkatastrofit tai yhteiskunnalliset järistykset voivat keikauttaa kaiken ylösalaisin. Keneltä me sitten haemme apua?
Tiettyjen ihmisryhmien leimaaminen ei-toivotuiksi ei ole koskaan tuonut missään historian kohdassa rauhaa, päinvastoin. Kunnioitan ihmisiä, jotka jaksavat ja uskaltavat yhä puolustaa heikkoja. Koska jonakin hetkenä elämässämme meistä jokainen on heikko.

Ahdasta autuutta

Pariisin kattojen alla
on kärvistellyt kuumuudessa jos jonkinmoinen suomalaisartisti jo keskiajalta lähtien. Tosin niinä aikakausina kulkijat kuuluivat lähinnä kirkon ja sitä kautta yliopiston piiriin. Mutta mielikuva boheemista Pariisista, jossa ihminen tyytyy suomalaisittain ajatellen heikompiinkin asumisoloihin vain päästäkseen nauttimaan pariisilaisesta elämänmuodosta ja tunnelmasta, elää ilmeisen vahvana.

Ahtaus ei ole Pariisissa vain ullakkoasuntojen ominaisuus, vaan hyvin monen pariisilaisen asukkaan jokapäiväistä todellisuutta.

Kesäkuisella parin viikon reissullani Pariisiin totesin taas kerran siellä vallitsevan ihmisten pakotetun likeisyyden. Metrovaunu keinahtelee läpi kaupungin ytimen kaartaen mutkissa maan alla nousten joissakin kohtaa pinnalle haukkaamaan happea pakottaen meidät kaikki niin erilaiset matkustajat lievän välinpitämättömään hiljaisuuteen vaikka kehomme painuisivat hetkittäin nihkeässä ilmanalassa kiinni toisiinsa. Kontaktista irrottaudutaan kohteliaan rauhallisesti mutisematta sanaakaan. Metron tiiviydessä pariisislaiset käyttäytyvät kuin suomalaiset. Harva katsoo toisiinsa tai sanoo mitään.

Kun puhun Pariisista, tarkastelen sitä aina samasta vanhasta näkökulmasta: Menilmontantin kukkulalta, joka 1700-luvun loppupuolella oli varsinaisten pariisilaisten viikonloppuretkeilyn aluetta viiniviljelmineen ja iloisine "guingette" -kapakoineen joita syntyi vuosi vuodelta yhä ylemmäs Pariisin pohjoisille kukkuloille.
Hieman alemmas Bellevilleen asettuivat halpoihin tönöihin asumaan ne pariisilaiset työläiset, jotka 1800-luvun puolessavälissä Hausmannin valtavien muutostöiden johdosta jäivät asunnottomiksi Champs Elyseen ja muiden parempien kortteleiden laajennustöiden alta. Pitää muistaa että täällä myös puolustettiin Pariisin kommuunia viimeiseen hengenvetoon 1871.

1920-luvulla Menilmontantin ja Bellevillen kaupunginosiin vaeltaa armenialaisia pakolaisia, kreikkalaista väestöä ja Puolan juutalaisia. Joukkoon tuovat oman lisänsä 60-luvulla pohjoisafrikkalaiset, jotka asettuvat vanhoihin tuhoon tuomittuihin taloihin, joista asukkaat on ohjattu Pariisin ulkopuolelle rakennettuihin uusiin vuokrakasarmeihin. Aasialaiset saapuvat sen jälkeen ja perustavat pieniä liikkeitä ja aikaisempaan käsityöläisten ja pikkupajojen populaation liittyvät kaupungin vuokra-asuntohin muuttavat "ranskalaiset" ja sen lisäksi taiteilijat, uuden ajan käsityöläiset joita korttelin monimuotoisuus houkuttaa. 1970-luvun lopulla kaupunginosa näyttää monin osin siltä kuin se eläisi vielä viisikymmenlukua mutta vähitellen romahtamisvaarassa olevat rakennukset tyhjennetään ja jyrätään alas. Pienet kujat kiemurtelevat pitkin korttelia sulkien sisäänsä useita pikkuruisia omakotitaloja minipuutarhoineen ja päätyvät toisinaan portaisiin noudatten ikivanhoja kulkuväyliä. 1980-luvun lopulla valtava tyhjä tontti rue Piat, rue des Couronnes, rue Julien-Lacroix -katujen alapuolella muuttuu miellyttäväksi vihreäksi puistoalueeksi - Parc de Bellevilleksi jonka suihkulähteissä korttelin kaikista erilaisista etnisistä taustoista lähtöisin olevat lapset riemusta kiljuen kirmaavat kuumina kesäpäivinä.

Katu on pariisilaisen elämänjatke
Kun täpötäydestä metrosta tai bussista tupsahtaa kadulle työpäivän jälkeen, tuntuu se todellakin jo melkein kodilta. Metro Pyrenees'n ympäristössä on pieniä erikoistuneita kirjakauppoja, luomutavaratalo ja kahdesti viikossa vihannestori levittäytyy pitkin Boulevard de Pyrenees'tä. Pieneissä supermarketeissa käytävät ovat ahtaita ja kassat hitaita. Vartijat seisovat siisteissä puvuissaan ja solmioissaan tarkastamassa kohteliaasti liian suurten kassien ja reppujen kanssa kauppaan pyrkiviä.Kassajonossa saamme tarkastella koko maailmaa tiivistettynä - afrikkalaisia äitejä perinteisine batiikkivärjättyine pukuineen vauvat puristettuina selkäpuolelle kantoliinalla, eriasteisesti hunnutettuja musliminaisia ja kaikkialla samanlaisesti pukeutuvaa nuorisoa. Ihmisten kasvoissa on luettavissa niin moninaisia kauneuden piirteitä, joiden juuret ovat kaukaisten maiden geenikartoilla. On kuin pyramidit ja moskeijoiden minareetit kolahtelisivat kohteliaasti toisiinsa nyökäten hieman synagoogaan päin. Moninaisuuden harmonia,jota niin harvoin näkee. Tässä hiljaisessa hetkessä ostoskassien kanssa me kaikki seisomme samalla viivalla mietiskellen mitä illalliseksi valmistaisimme.Tarjontaa kyllä riittää jokaiseen makuun.

Sitten vielä pieni viivähdys matkalla kotiin - kantakahvilan tai brasserien jalkakäytävälle asetetun pöydän ääressä nautitaan espresso tai café crème tai perinteinen aperitiivi Kir, jota valmistetaan Crème de Cassiksen ja valkoviinin sekoituksen lisäksi vadelma- tai mesimarjaliköörin kera tai juhlavampana versiona kuohuviinin kanssa. Parin käyntikerran jälkeen paikan isäntä kohtelee kävijää jo kuin kanta-asiakasta.

Liikkumisen logiikkaa
Jos suomalaisista tulee loistavia rallikuskeja siksi että he alaikäisinä päästelevät hormonihöyryjään pölyisillä syrjäteillä niin ranskalaisten rallikuskien selkäytimessä on varmaan samaa ainetta kuin jokaisen pariisilaisen autoilijan tai moottoripyöräilijän pujottelijan aivoissa: autoilu on täysin järjetön liikkumismuoto kapeilla kaduilla joissa tavarantoimittajien kuorma-auton vain jätetään vilkkuvalot palaen keskelle ajokaistaa lastaamisen ajaksi tai jossa polkupyörät ja mopot mutkittelevat millä tahansa kaistalla mistä vain tilaa löytävät. Ei ihme että moottoritielle vihdoin päästessään jarrupoljinta ei enää paljon painella.
Pariisin ympärillä kulkeva périférique eli kehätie on nykyisin läpi vuorokauden tukossa ja siellä edetään useimmiten n. 10 km vaihtia.

Onneksi siis ihminen voi käyttää metron ja bussien lisäksi jalkojaan sillä kävelemistä Pariisin kaduilla ja kortteleissa riittää. Jalkaisin näkee myös enemmän, eksyy sellaisille kaduille mihin ei välttämättä muuten joutuisi. Tuntee hiveleviä tuoksuja nenässään herkkukauppojen ovilla väen liikkuessa töistä kotiinpäin iltapäivän kuluessa. Voi istahtaa sopivalle terassituolille ja katsella miten valkoiseen pitkään esiliinaan pukeutunut herrasmiestarjoilija rennosti ja hienostuneesti pitää kaikista asiakkaista huolta heittäen jokaiselle jonkun pienen kommentin jolla hän luo tuttuuden ilmapiirin ja tekee todennäköisesti myös omasta työstään miellyttävämpää. En ole kohdannut kovin paljon pariisilaista tylyyttä, joka useasti mainitaan. Omalla kohteliaisuudella saa aika monta mokaakin anteeksi.

Toinen yhä käytetympi kulkuvälinen jalkojen lisäksi on polkupyötä. Pariisissa on tapahtunut hämmästyttävä muutos viime käyntini jälkeen: tien pintaan on maalattu pyöräväyliä, kaupungin vuokrapyöriä seisoo pitkissä riveissä joka korttelissa.Velib- systeemi on kolme vuotta vanha ja yhä kiinnostavampi tapa päästä nopesti perille sinne minne haluaa tai viettää mukavaa viikonloppua lasketellen pitkin pariisilaismäkiä kun pyörän voi jättää sellaiseen vuokrauspaikkaan josta ehkä ei jaksakaan polkea enää ylämäkeä kotiin.
Kaupungin pyörät on kuitenkin tarkoitettu asukkaille joilla on pankkitili, sillä käyttöaika velotetaan suoraan tililtä. Asiakkuudesta kuitenkin pyydetään 150 euron vakuus joka veloitetaan tililtä vain ongelmien sattuessa. Tämä systeemi on varmistanut sen että polkupyörien käyttäjät tunnistetaan ja pyörien katoamisia tai rikkoutumisia on helpompi välttää. Lisäksi käyttäjille annetaan bonuksia eli ilmaisaikaa pienistä palveluksista kuten esim. siitä että jättää pyöränsä ylämäellä sijaitsevalle asemalle.
Niinpä pariisilaiset viilettävät nykyisin pitkin katuja nautiskellen kesäsäästä ja urbaanista miljööstä jota on kuitenkin mukavampi tarkastella ilmavasti polkien kuin tupaten täyteen ahdetun bussin tai maan alla kuumuudessa ja tungoksessa kulkevan metron sisältä. Aivan aloittelijoille on tarjolla ilmaisia pyöräilytunteja. Pyöräilyn myötä pariisilaiset ovat alkaneet keskustella pyöräasemien nurkilla, tehdä treffejä ja luoda jonkinlaista uutta sosiaalista kanssakäymistä, joka pehmentää muuten niin kiireistä pariisilaiselämää.

Ahdas kaupunki tarjoaa ulkotilansa kaikkien käyttöön. Tai ainakin melkein kaikkien. Pitää muistaa että jokaisessa suurkaupungissa on alueita, joilla edes sen omat asukkaat eivät uskalla vapaasti kuljeskella. Kesäkuun ensimmäinen aasialaisten mielenosoitus heidän kokemaansa väkivaltaa vastaan toi esiin asian josta meidän jokaisen pitäisi olla huolissamme: etniseen ryhmään kohdistuvan hyökkäyksen julkisessa tai yksityisessä tilassa. Aikaisemmin aasialaiset eivät juuri ole pitäneet melua itsestään, mutta hyökkäys häihin ja morsiamen rahalahjojen ryöstöyritys oli se korsi joka katkaisi kamelin selän. Vaikka Ranska onkin onnistunut jollain lailla erilaisten maahanmuuttaneiden väestönosien integraatiossa, ei kenenkään pitäisi pelätä kadulla kulkemista siksi että kuuluu jonkinlaiseen vähemmistöön. Koko kansakunta on kuitenkin aina osiensa summa ja jokainen vähemmistö rakentaa yhteisöä omilla mausteillaan. Se mikä momasti mielletään perinteisesti "omaksi alkuperäiseksi" kulttuuriksi, on todellisuutta aina tuontitavaraa perunasta ja kahvista alkaen, jotka tänä päivänä ainakin suomalaisten näkökulmasta ovat jotain niin supisuomalaista ettei sitä meistä enää voi erottaa.

Yhdessä elämisen ahtaudessa on ainakin se hyvä puoli ettei voi paeta kanssaihmisten elämää. Tiivis yhteiselo kaupungin kaduilla ja kujilla, julkisissa kulkuvälineissä voi luoda edes pientä small-talkia sattumanvaraisten kohtaamisten kesken. Parasta pariisilaisnautintoa onkin ihmisten tarkastelu, puistonpenkillä tai korttelikahvilan terassilla - on kuin katselisi meluisassa elokuvasalissa toinen toistaan mielenkiintoisempia kohtauksia suuresta ja ihmeellisestä elokuvasta nimeltään "Pariisilaiselämää". Kannattaa kokeilla. Liput ovat ilmaisia.