Kesän alussa 2005 ranskalaisia alkoi saapua Raumalle. Ranskasta katsottuna Rauma kuulosti Rumalta tai Roomalta. Kumpikin näistä luo väistämättä vääriä odotuksia.
Jos Rauma ei ole ruma eikä Rooma, eivät ranskalaisetkaa ole pelkästään ranskalaisia. Ei ole olemassa yhtä yhtenäistä ryhmää, jokainen on jostakin omasta kylästään kotoisin ja jokaisella on oma viiteryhmänsä. Mutta minä en ajatellut hetkeäkään että uudet tulijat olisivat jotenkin erilaisia kuin ne minun omat ranskalaiseni siellä Pariisissa ja ympäristössä; opettajia, käsityöläisiä, humanisteja, toisinajattelijoita, luvattomien ulkomaalaisten auttajia, taiteilijoita... olin sokea yhteiskuntaluokille vaikka tiedostinkin olevani itse jonkinlainen jälkiuunihippi.
Tai miksi yhteiskuntaluokkia tänä päivänä voisi nimittää - pikemminkin on kyse elämäntavasta, alasta, jolla työskennellään, koulutuksesta, joka yhdenmukaistaa ajattelun, siitäkin miten paljon kukin pystyy osallistumaan kulutusyhteiskuntaan. Sama kieli ja sama esikouluopetus iskevät kyllä tietyt lähtemättömät merkit meihin kaikkiin, niistä ei pääse vain ravistelemalla irti. Paikkakunnalle saapuneet uusraumaranskalaiset kuuluivat tietyiltä osiin sellaiseen luokkaan tai ryhmään josta en tiennyt mitään. Maailmaan sinne tänne reissaavia työntekijöitä, joiden aika kului työpaikalla pitkään iltaan asti, usein viikonloppuisinkin ja joiden sukulaiset ja usein perheetkin asuivat siellä kotoisella maaperällä, jossa juusto on aina juustoa eikä pastorisöityä mautonta mössöä skandinaaviseen tapaan, jossa lampaita kasvatettiin syötäväksi muulloinkun kuin pääsiäisenä ja joille itsestäänselvyytenä kuuluivat autot ja asunnot, huonekalut ja huolto, joista työnantaja oli vastuussa.
Sen lisäksi he niinkuin mekin jotka matkaamme muualle, toivat vankkumattoman tietoisuuden oman elämäntapansa paremmuudesta. Kaikki se mikä on opittu ja imetty äidinmaidossa ja joka saa meidät tulkitsemaan toisia vain ja ainoastaan omasta näkökulmastamme liimautuu ihoon ja ajatuksiin ja sokeuttaa toiseudelle.
Jos kukaan ei valaise toisen kulttuurin tai ryhmän tavoista, kirjoittamattomista säännöistä, ei jää muuta mahdollisuutta. Vain oma uteliaisuus ja avoimuus voivat saada näkemään sen sijaan että valikoimme vain sen minkä ymmärrämme ja hyväksymme. Eivät edes EU-direktiivit pysty siihen. Sama täällä ja siellä tulkitaan joka tapauksessa eri lailla.
Mitkä ovat sitten niitä ensimmäisiä asioita, jotka hämmentävät sulkeutuneitten satakuntalaisten pariin saapuvia ranskalaisia?
Miksi naapuri ei sano päivää hississä?
Miksi kapakassa illalla oluttuopin ääressä suulas suomalainen ei seuraavana iltana ole tuntevinaan samaista seurustelukumppania?
Kun suomalaiset työkaverit eivät kättele aamulla ja toivottele hyviä huomenia, viikonpäivästä riippuen mumisevat tai huikkaavat MOI tai MORO, kertooko se siitä etteivät he halua olla tekemisissä kanssamme?
Sitten he tilaisuuden tullen repivät vaatteet päältään yhteisessä grillausillanvietossa ja painuvat kaikki ALASTOMINA saunaan?
Neljän jälkeen iltapäivällä ketään ei saa enää mistään toimistosta kiinni puhelimitse ja kaikki paikalliset pakkaavat laukkunsa ja karkaavat kotiin... he eivät siis arvosta työtä eivätkä työnantajaa vai mitä?
Miksi he istuvat rinkiin miettimään kuin intiaanit kun ongelma tulee eteen sen sijaan että ryhtyisivät reippaasti hommiin?
Kysymyksiä, kysymyksiä, joihin ei ole vastausta ennenkuin ne uskalletaan lausua ääneen.
Ensikohtaaminen niin työssä kuin vapaa-ajalla on täynnä selkäytimeen imeytyneitä totuuksia joiden pohjalta toimimme. Meidät heitetään työskentelemään yhdessä ilman että kukaan tietää toistensa itsestäänselvyyksistä. Ei ole ihme että konflikteja syntyy. Ja ne jäävät sinne jonnekin rakenteiden väliin elämään kuin rikkaruoho, jota kukaan ei kitke. Siinä vaiheessa kun voikukanjuuret ovat työntäneet sementtilaatat sijoiltaan, ei kukaan enää edes jaksa kysyä. Tai paneutua toisen ajatustapaan. Blokit ovat valmiit.
Mitä pitäisi tehdä jotta nämä samassa kylässä elävät erilaisista elinoloista kasvaneet ihmiset kykenisivät kommunikoimaan? Raumalla on sentään epävirallinen yhdistys - Rauma-Ranska jossa Ranskan kieltä ja kulttuuria harrastavat paikalliset järjestävät tapaamisia. Niissä voidaan istua saman ravintolapöydän ääressä ja keskustella, englanniksi, saksaksi, ranskaksi, espanjaksi. Olla keskenämme, vain inhimillisessä yhteydessä. Luoda niitä mahdollisuuksia kohdata rennosti, lähteä matkailusaareen päiväksi eväiden kanssa, jotka jaetaan. Kuunnella kun musiikinharrastajat soittavat yhdessä. Lähteä kesäiltana melomaan ja palata keskiyöllä jännittävässä tunnelmassa elokuun pimeässä yössä tarkkana siitä ettei kukaan eksy. Kaikesta tästä syntyy järisyttävän tärkeitä pieniä hetkiä, jotka saavat ihmiset jakamaan jotain keskenään.
Jos voisimme listata edes ne muutamat asiat jotka itse kullekin ovat tärkeitä, ranskalaisille ruoka, siis pitkään ja hitaasti syöminen, ruoasta puhuminen ja sen laittaminen ja nauttiminen, suomalaisille saunomisen ympärille syntynyt melkein pyhä prosessi. Mutta osaammeko sitäkään jakaa muiden kuin läheisten kanssa? Me olemme yksinäinen kansa. Tottuneet siihen että vieraat pysyvät kauempana. Ranskalaiset kysyvät - miksi teillä on niin vähän sosiaalisia ympyröitä? Miksi te olette niin vähän tekemisissä ystävienne ja sukunne kanssa? Ja ihmettelevät kun täysijärkinen mies lähtee viikonlopuksi yksin mökilleen kalaan.
Toukokuun lopulla järjestämme taas yhden retken, rohkaisen itseni ja kysyn näitä samoja asioita heiltä, jotka tulevat mukaan. Katsotaan, mitä uusia asioita saan selville.
