Elämä on seikkailua...
joskus sen voi itse valita, toisinaan taas ei. Nuorena ajattelin että maailmassa on niin paljon mahdollisuuksia ja ihmisiä, joihin törmätä ja joista oppia jotakin uutta tai löytää hengenheimolaisia joiden kanssa voi jakaa samanmielisiä ajatuksia kaikista erilaisista lähtökohdistamme huolimatta että riittää kun levittää siipensä ja lentää!
Ja jos omat lähtökohdat, pieni ahdistava kylä ympärillä alkaa tuntua liian yksipuoliselta, on paras lähteä etsimään kaltaisiaan muualta. Lähdin siis löytääkseni ulkoisesti ehkä erilaisia ihmisiä ja ympyröitä mutta sisäisesti kaltaisiani. Tuossa 70-luvun lopun hitaassa itärajan pikkukaupungissa mikään ei tuntunut oikein omalta. Ja maailma toi keväisin tuoksuaan jostakin kaukaa - moottoritie oli kuuma kuten Pelle lauloi eikä sen kutsua voinut vastustaa.
Ranskassa kohtasin niitä samanmielisiä joita olin lähtenyt etsimään tietämättä ihan tarkkaan mitä oikein hain. Jotain hieman boheemia, villiä vapautta, mahdollisuutta olla oma itsensä välittämättä siitä mitä muut ajattelivat, vapautta murtautua niistä rooleista joita siihen aikaan pikkukaupunki ja suomalainen yhteiskunta piti sopivina.
Minulla ei ollut poliittista ideologiaa kuten monilla sen ajan nuorilla taistolaisuutensa tai uskonnollista herännäisyyttä, mitä Itä-Suomi pursusi yhtä suurella kiihkolla kuin vasemmistolaisuus omaansa. Minulla oli ihan oma ideologiani, joka koostui yhtä hyvin Satu Waltarin, Tito Collianderin tai Krishnamurtin ja Gibranin teoksista tai Prévertin runoista ja niiden totuuden etsimisen filosofiasta. Ja kaiken tuon halusin kokea Pariisin illan sinisenä hetkenä "entre chien et loup" - koiran ja suden hetkenä, siinä muutoksen reunalla jossa vielä ei tiedä, mistä on tehty ja mitä kohti menossa.
Romanttista. Se ei ehkä olisi ollut mahdollista pragmaattisessa Suomessa, jossa tietynlainen ajatusmaailman jäykkyys kyllä antoi jonkinlaista tilaa kiihkeille ääriliikkeille niin henkisessä kuin poliittisessakin mielessä mutta ei sietänyt sekoituksia. Oltiin joko yhtä tai toista, mutta ei mitään siltä väliltä. Ehkä minussa jokin alitajuntaisesti haki tuota runoilijoiden vapautta nuoruuden boheemielämään, jossa kokemukset olisivat ikiuusia ja täydellisesti omia. Jaettuina niiden kanssa, joita myös kiehtoivat runot ja rakkaus, solidaarisuus ja erilaisen elämisen mahdollisuudet.
Erilaisuutta ja samankaltaisuutta siis
Mutta mikä sen ajan Pariisissa ja Ranskassa oli niin kiehtovaa?
Yhteydet Suomeen olivat satunnaisten Hesareiden varassa joita silloin tällöin saattoi joltakin rautatieasemalta kalliilla ostaa, televisiota minulla ei ollut koko Ranskan vuosinani, kirjeissä kotimaahan ei paljon puhuttu muista kuin oman elämän tapahtumista, Internet oli vielä jossain syntymättömien amerikkalaisten aivopoimuissa joten tietoa siitä miten Suomessa asiat etenivät sain oikeastaan vain kesäisin kun pitkät ranskalaiset yliopiston kesälomat mahdollistivat kesätöiden tekemisen kotipuolessa. Silloinkin ahmin vain kirjoja antikvariaateista tai kirjastosta jotta pysyisin edes jotenkin uusien suomalaisten kirjailijoiden maailmankuvassa mukana.
Näin myöhemmin asetuttuani taas Suomeen asumaan olen monta kertaa törmännyt siihen informaatiotyhjiöön, jota nykyisin täydentävät esim. tuosta ajasta tehdyt tv-dokumentit tai sarjat. Ohjelmat Kekkos-Suomesta tai 70-luvun tv-maailmaan sijoittuva sarja niin osuvasti kuvailevat sen aikaista hidasta natisevaa muutosta kohti joustavampaa yhteiskuntaa.
Se mikä minua ehkä eniten Ranskassa kiehtoi, oli tuo konkreettinen mahdollisuus sekoittaa erilaisia ryhmiä; rajat eri ikäryhmien, erimaalaisten, eritaustaisten ihmisten välillä eivät olleet niin vahvoja. Ehkä se oli arkielämään jäänyttä muutosta jonka 68 mellakat ja lakot oikeasti saivat aikaan. Minullakin oli kantakapakkani vasemmalla rannalla, "Polly Maggoo", jonka väki koostui kaikenikäisistä erimerkkisistä ihmisistä. Sen seinien sisäpuolella millään muulla ei ollut merkitystä kuin tällä hetkellä, jonka jaoimme. Siellä oli minullekin pieni paikka vanhojen puisten metropenkkien ja niiden selkänojista tehtyjen pikkuruisen pöytien välissä kir-lasillinen edessäni. He olivat yön ihmisiä, joita en tavannut päivisin, he alkoivat elää ja hengittää vasta pimeyden laskeuduttua kaupungin ja arkisen elämän päälle. Jokainen meistä kutoi omaa pientä maailmaansa turvassa kapakan vuosisataisten seinien sisällä, lähempänä illuusiota ja innostusta kuin tuossa pakollisessa kiireisessä virrassa täynnä velvollisuuksia ja murheita. Polly Maggoon ovi oli kuin aukko Ali Baban aarreluolaan - koskaan ei tiennyt mitä sieltä juuri sinä yönä löytäisi.
Nuoret ranskalaiset ystäväni jotka olin tavannut jo ennen Pariisiin saapumista interreilillä Ateenan asemalla asuivat banlieullä eli esikaupunkialueella Pariisista etelään, melkein kylissä metsien keskellä. Ja heitäkin oli monenlaisista lähtökohdista - osan isovanhemmat olivat tulleet aikoinaan Ranskaan köyhästä Italiasta, osa Puolasta ja olipa eräänkin pojan isä kuulunut vietnamilaiseen kuningassukuun. Kaikki he olivat kuitenkin täydesti ranskalaisia ja sellaisena minuakin pidettiin koska puhuin kieltä päivä päivältä paremmin eikä Suomesta tai suomalaisuudesta muutenkaan kukaan mitään tiennyt tai välittänyt. Ei myöskään yliopistolla jossa todettiin vain kiihkottomasti kaikkien olevan samalla viivalla vaatimusten suhteen - ranskaa oli osattava kuin ranskalaiset.
Ystävieni vanhemmat kuuluivat siihen ranskalaiseen sukupolveen jonka mielestä vanhemmat voivat aivan hyvin osallistua lastensa kotibileisiin, ainakin niihin joissa käyttäydyttiin suht koht korrektisti. Juomatapoihin totuteltiin perhepäivällisillä ja häissä, joissa nuoristo joku aina natti liikaa alkoholia mutta kuitenkin vanhempien silmien alla, turvassa. Siteet vanhempien ja lasten välillä olivat todella vahvat. Etenkin äidit ja tyttäret vaikuttivat todella läheisiltä minun pohjoismaalaisissa silmissäni. Teini-iän turbulenssien lauhduttua tyttäret useimmiten palasivat äitinsä neuvojen kuuloetäisyydelle ja alkoivat toteuttaa omassa elämässään samaa polkua kohti avioliittoa, äitiyttä ja hyvän ruoanlaittajan sekä suhdetoiminnan tehtäviä.
Jotenkin toisin...
Minä löysin onnekseni ne toisella lailla ajattelevat nuoret taistelussa "vapauden puolesta" ja ikävystymistä vastaan. Me halusimme tehdä asiat jotenkin toisin. Ilmassa oli paljonkin vaihtoehtoisuutta mutta Ranskassa sekään ei kanavoitunut Saksan tavoin esim. selkeästi vihreiden poliittisiin ratkaisumalleihin vaan osittain induvidualistisiin kokeiluihin. Monet vastustivat kulutusyhteiskuntaa ja asettuivat maalle vuohenjuuston tuottajiksi tai käsityöläisiksi tai perustivat kommuuneja. 70-luvun alussa maaseutu oli järkkynyt Larzacissa, Ranskan keskiylängön eteläosassa, jossa armeija halusi pakkolunastaa paikallisten maita ja kasvattaa sotilastukikohdan kokoa 3000 17 000:teen hehtaariin. Paikallisten lisäksi suunnitelmaa vastustivat koko Ranskan viljelijät yhdistyksineen, aivan tavalliset ihmiset, jotka tulivat lomillaan luomaan lantaa ja kaivamaan poteroita sekä tuhannet nuoret, joille Larzacista muodostui konkreettinen ja symbolinen taistelukenttä sekä militarismia että yhteiskunnan jäykkiä ja epädemokraattisia prosesseja vastaan.
Minä en ollut Larzacissa mutta Larzac ja sen henki asui meissä kaikissa jotka päivittäisessä elämässämme yritimme olla pienten puolella välinpitämättömyyttä vastaan.
Kommuunielämä, yhteisöllisyys oli se asumis- ja elämismuoto joka minua kiinnosti. En kylläkään halunnut kilipukkeja paimentamaan ja vuohenjuustoa vääntämään johonkin maaseudun kaukaisuuteen, jonne Lanza del Vasto Arkki-ryhmänsä (Communauté de l'Arche) kanssa oli jo kauan sitten perustanut pasifistisia työ- ja elinyhteisöjä. Hän oli jo ennen toista maailmansotaa tuonut yhteisöllisen elämänmuodon Ranskaan oleskeltuaan Intiassa tutustumassa ashrameihin ja tavattuaan Gandhin. Minulla ja ystävilläni ei ollut yhtä yleviä päämääriä mutta joka tapauksessa yhdessä asuminen ja tekeminen tuntuivat oivalliselta keinolta estää esim. parisuhteessa usein tapahtuva eristäytyminen ja paeta ns. pikkuporvarillista elämää.
Ehtaa kommuunielämää Pariisin ulkopuolella
Siispä me muutimme neljästään yhteen, kokeilimme miltä se tuntuisi jos viettäisimme melkein kaiken aikamme yhdessä kuin tiivis perhe, retkeilisimme, kokkaisimme, maalaisimme ja tekisimme valokuvia. Ja kuin tiiviissä perheessä, siinäkin yhteisössä oli siivottava, järjesteltävä kaikenlaista arkista ja selvittävä vastahakoisten vanhempien vaatimusten ristipaineissa. Ensimmäinen yritys siis päättyi eroon. Mutta kun aika kului, tuli meille ikävä toisiamme ja palasimme yhteen, tällä kertaa pieneen taloon rauhallisessa kylässä Pariisin radan varrella, jossa kommuunimme väkimäärä vaihteli neljän ja kuuden välillä tilanteista riippuen. Siellä me sitten paikallisen kirkon kyljessä vastapäätä nunnaluostaria nikkaroimme, dreijasimme, ompelimme, maalasimme tauluja ja teimme mustavalkoisia valokuvia minkä ehdimme. Viikonloppuisin pakkasimme reput ja matkustimme junalla parisenkymmentä kilometriä etelään Fontainebleaun metsään kiipeilemään kallioilla. Tai sitten kävimme kirpputoreilla ja tonkimassa öisin pariisilaisia jätelavoja, joista löytyi kaikenlaista kiinnostavaa mukaan otettavaa. Kierrätystä ennen kuin se tuli muotiin. Se oli ihanaa aikaa. Tietenkin myös monista ihmissuhteista johtuen neljä-kuusi kertaa vaikeampaa.
Joka kerta kun tänä päivänä luen jostakin lehdestä juttuja ihmisistä, jotka etsiytyvät ekologisiin tai mihin tahansa yhteisöihin, sieluni pohjalla ottaa tulta vieläkin pieni liekki ja ajatusleikki: mitä jos jonakin päivänä perustaisin vielä vanhojen hullujen naisten palvelukommuunin, jossa kuuro auttaisi sokeaa ja muistinsa menettänyttä vartioisivat toiset yhtä villisti vanhentuneet kahjot ja yhdessä sitten kokattaisiin ja vaadittaisiin palveluja nuoremmilta ja kestävimmiltä vaikka kuinka monikulttuurisilta kodinhoitajilta! Sillä siitähän myös yhteisöelämässä ja kommuunissa on pohjimmiltaan kyse - löytää samanmielisiä mutta tarpeeksi erilaisia ja erikykyisiä ihmisiä joiden kanssa muodostaa väljästi uusi ja omanmuotoinen perhe. Ja elää onnellisena elämänsä loppuun asti.
Etsin yhä samanhenkisyyttä vaikka nykyisin siihen riittää vähäisempikin merkki kuin samanlaisesta elämänmuodosta haaveileminen. Ja silti kaipaan tarpeeksi erilaisia ihmisiä, joiden kanssa on pakko miettiä taas kerran asenteensa uusiksi, kohdata erilaisia näkökulmia vanhoihin asioihin ja löytää ehkä jotain uutta itsestäänkin. Monikulttuurisuudessa on myöskin se hyvä puoli että se ehkäisee ikävystymistä.
