Hiljaisuuden tuska vai nautinto?

Kun kohina vaimenee, ihmisäänet, autojen suhaus mustalla tiellä, nousee esiin "melkein hiljaisuus"
Kuuntelen metsässä syyssäällä miten tuuli vihtoo puissa ja kyhmyjoutsenpariskunta liikahtelee sulavasti viilenevässä vedessä lähtiessään ihmistä pakoon rannasta kauemmas.
Olen päässyt tähän asti pitkin yhä kapenevia reittejä ja aina kohti merta. On kylmäkin enkä kovin montaa askelta jaksa kävellä pitkän sairaalakauden jälkeen mutta silti tämä oli päämäärä - haistella syksyä, kuunnella luontoa, hengittää tämän synkkenevän vuodenajan vaipumista itseensä kaikessa hiljaisuudessa.

Onko meissä jokin geeni joka houkuttelee vaiteliaisuuteen? Olemmeko jotenkin erilaisia vai kuvittelenko vain ja kyse onkin siitä että eri sukupolvet kokevat toisin sen niin suomalaisena tunnistettavan ominaisuuden, joka kaihoaa rauhaa, yksinäisyyttä, hiljaisuutta, turhista äänistä vapaata aluetta jossa levätä?

Olemmeko me ihmisiä, jotka kutsuvat toisensa kylään vierailulle jonka kohokohtana on äänetön istuskelu harmaan mökin seinustalla lautapenkillä olutpullo kädessä ja pyyhe lanteilla iho höyryten kuumasta saunasta ja katseessa veden välke, järven, meren tai joen, olkapäissä rentoutunut huokaus ja puolikkaita lauseita joita toisen ei tarvitse edes täydentää ymmärtääkseen mistä on kysymys? Ja tämäkö meissä on sisäsyntyistä ja niin erilaista? Jaettu hiljaisuus jollaista moni keskieurooppalainen tuskin kestäisi.
Mikä on tuntunut oudolta, kun saavuitte tänne maahamme, pieneen kaupunkiimme, kysytään usein tulijoilta. Ja tiedän miten monta kertaa tästä puhumisesta ja puhumattomuudesta on ollut puhe. Miten ranskalaiset ja saksalaiset ravintoloissamme iltaisin kiinnittävät huomiota ateroiviin pariskuntiin, jotka tuskin vaihtavat sanaa keskenään. Tai seurueeseen, jossa lasien tyhjentämisellä on suurempi kiire kuin keskustelun etenemisellä. Baareissa kyllä puhutaan, vaikka istutaanhan sielläkin monasti katsellen, mietiskellen ennen kontaktin ottamista. Tosin tässäkin on eroja laidasta laitaan riippuen ravitsemusliikkeen kävijöiden iästä. Joissakin paikoissa puhetta ei tarvita laisinkaan muuhun kuin juomien tilaamiseen ja senkin voi tehdä eleillä muun kontaktin etenkin vastakkaiseen sukupuoleen sujuessa loistavasti ilman sanoja.

Mutta se pariskunta? Mitä minä selitän ystävilleni? Että joskus maailmassa me suomalaiset raivasimme polkujamme aina yhä tiheimpiin metsiin, yksinäisillä taipaleilla, varoimme toisiamme ja vieraita ja jos joku mökkinsä rakentaja sattui näkemään yläjuoksulta alaspäin kulkeutuvia lastuja, niin jo oli kiire kauemmas ettei naapuri vaan tulisi liian liki. Ehkäpä tämä on satua ja tarinaa, mutta keskinäinen hiljaisuus ei välttämättä vaivaa meitä suomalaisia samalla lailla kuin esim. ranskalaisia.Etenkin jos meillä on lähellä luonto - metsä tai jokivarsi, puut ja polut, silmälle sopiva horisontin viiva ja tunne siitä että maisema ottaa sisäänsä ikäänkuin kiertäisi käsivartensa ympärille. Sitä etsii jaloillaan oikeaa paikkaa tarkastella näkemäänsä, sellaista varmaan kuin entisaikojen talonrakentajat, jotka tunnustelivat kaikilla aisteillaan, mihin suuntaan tätä suomalaista Feng Shuita noudattaen laitettaisiin ovi ja mihin ikkunat. Ja mihin nojaisi asumuksen selkä kuin turvaan kallioon tai metsänreunaan päin.

Se kaikki katoaa, meidän hiljaisuutemme, emme osaa ottaa sitä enää vastaan. Siinä on jotain pelottavaa kun ne lapset kasvavat liian vanhoiksi, joita vanhempansa aikoinaan raahasivat pitkin metsiä. Miten vihreä seinä aukaisee ovensa minulle? Pelkäänkö sen äänetöntä ilmaisua, sen vahvaa voimaa jota on vaikea kuvailla mutta jonka tunnistaa? Onko se minun aarteeni, tämä hiljaisuus ja maan voima?Energia, joka on yhtä yllättävä nähdessäsi äkkiä kauriin hyppäävän tiheästä metsästä hakkuuaukiolle tai tuntiessasi rakastamisen virran ihmisten kesken?

Olen nauttinut kymmenestä vuodesta maailman metropoleissa: Pariisin reunoilla oli silti metsiä ja kylämäisissä kortteleissa tunsin huimaavaa luovuutta juostessani mukulakivillä ja virtasihan Seine siltojen alla. Ihmisiä, ihmisiä, kaupungit täynnä, ääntä ja puhetta ja kiivasta keskustelua, väittelyä, kontaktia ja Meksikon ylänköjen miljoonakaupungit täpötäysine busseineen joissa litistyimme toisiimme kuin sardiinit purkissa. Ja silti sielläkin, vuoriston hiljaiset intiaanit, jotka saapuivat aina jostakin toreille myymään tuotteitaan. Näistä kaikista äänekkäistä paikoista tulevat ystävämme hiljaisuuteemme ja ihmettelevät, miksi me puhumme vain päissämme tai viihdymme mieluummin harvasanaisemmassa seurassa.

Minusta on ihanaa istua pöydän ääressä ja kuunnella puheensorinaa kuin lämmintä pulputusta, tutustua uusiin paikkoihin ranskalaisten seurassa kun kaikenlainen kommentointi ja vitsailu nostaa naurun suupieliin. Pidän puheista ja väittelyistä ja asioiden perinpohjaisesta myllertämisestä. Mutta kaikkein eniten pidän siitä miten toisinaan aivan hiljaa, vaivihkaa saan houkuteltua nämä äänekkäimpien maiden kansalaiset kuin salaa siihen suomalaiseen taianomaiseen hetkeen, jossa hiljaisuus luo yhteyden ja maisema maalaa somisteet, taustan ja näyttämön jossa kenenkään ei tarvitse puhua enää mitään ja silti me kaikki jaamme juuri tuon maagisen hetken: yhdessä ihan hiljaa.

Kansalaistottelemattomuutta?

Lakia, järjestystä vai kansalaistottelemattomuutta?

Saanko osallistua ostoboikottipäivään mutten kiivetä barrikaadeille pienten puolesta vallanpitäjiä vastaan?
Siinäkö se suomalaisten ja ranskalaisten asenne-ero tottelevaisuuteen ja kansalaistottelemattomuuteen piilee vai onko kyse vain ylimielisestä omahyväisestä asenteesta, jonka tietty kansa omii itselleen? Vai olemmeko me suomalaiset niin alaspainettua, eri isäntien joko suoraan tai juonikkaaseen vallanpitoon tottuneita että tottelevaisuus näkyy jo geeneissäkin?
Moottoritie on kuuma ja suorat pitkiä, näkyvyys hyvä ja kuljettaja kokenut... Nopeusrajoitukset ovat niitä varten joilla ei ole kiire ja jotka eivät osaa arvioida omaa ajokykyään. Noin keskivertosuomalaiselle poliisi on tiellä turva, ja sitä sitten harmittelee että sattui juuri nyt ylittämään sen sallitun rajan kun vastaan ajoi poliisin mustamaija. Mutta takaraivossa lainkuuliaisella kansalaisella on ehkä kuitenkin hienonhieno ajatus että noita harmillisia nopeusrajoituksia periaatteessa pitäisi noudattaa.

Latinalaisen kulttuurin vaikutuspiirissä kasvaneelle poliisi kuvastaa auktoriteettiä, jota on lupa vastustaa, vapauden estäjää kuten myöskin monet niistä liikennesäännöistä, joita täällä luterilaisuuden takamailla kunnioitetaan. Poliisi tienvierellä on harmi (paitsi jos sattuu onnettomuus) ja kiusa, joka varta vasten juuri tänä päivänä on tullut vahtimaan etten minä aja ylinopeutta vaikka tiellä ei tunnetusti ole liikennettä ja minulla on arvostelukykyä jotta välttäisin vaaratilanteet! Ehkä sieltä löytyy se eri nappula latinalaisista aivoista, jota suomalainen jäykkä lainkuuliaisuus juuri painaa;yksilöllisen ajattelun aliarvioiminen. Tai yksilöllisen tilanteen ja tarpeitten aliarvioiminen. Liikennepoliisia ei myöskään hanakasti haluta kutsua tilanteisiin, joissa voidaan itse neuvotella onnettomuuksien seurauksista. Ehkä se juontaa juurensa kotimaasta, missä valitettavasti liikennepoliisin tehtävä saattaa vaikuttaa enemmän rahastamiselta kuin asioiden tasapuoliselta järjestelyltä... (ranskalaisen suusta kuultua)

Ranskalainen ei luota järjestysvaltaan. Ja poliisi kuuluu siihen samaan porukkaan kuin opiskelijoita tai viattomia ohikulkijoita invalideiksi pamputtavat mellakkapoliisit tai armeija, johon onneksi ei ole enää pakko jokaisen nuorukaisen mennä. Kun sitten marssitaan sakkolapun perässä poliisiasemalle Suomessa, ei asenne ole kovin rauhallinen. Suurin osa kuitenkin hämmästyy positiivisesti palvelusta jota he saavat, neuvoista joita he eivät osaisi kysyä, siitä miten heille kerrotaan oikeuksistaan. Olenpa tavannut ihmisiä jotka olisivat mielellään vieneet suklaarasian poliisiasemalle elleivät ajattelisi että se voitaisiin tulkita korruptioksi!

Erilainen suhtautuminen lakiin ja järjestykseen tulee selvimmin ilmi liikennekäyttäytymisessä, tosin tiedän kyllä että kovin sukkelasti me suomalaisetkin livahdamme siitä missä aita on matalin tai jätämme varsinkin kuljettajina suojatien laidalla seisojat yhä vain seisomaan sateessa kun meillä itsellämme on niin kiire taas johonkin tehoyhteiskunnan vaatimuksiin tai huvituksiin.
Siinä mielessä osaamme kyllä olla tottelemattomia lain ja järjestyksen suhtaan mutta miten käy meiltä kansalaistottelemattomuus?

Ranskalaisella saattaa kuohahtaa jos hänestä tuntuu siltä että joku loukkaa hänen omaa yksityistä oikeuskäsitystään (pakottamalla maksamaan parkkisakot, joita Suomessa ei presidentinvaihdoksen yhteydessä armahdeta, maksamalla tv-lupa ohjelmista, joita hän ei mitenkään voi ymmärtää, pakottamalla häntä hyväksymään ettei pasteroimatonta juustoa enää saisi kaupata saati sitten syödä!) ja hän tarttuu hyvin nopeasti joko kuuluvampaan ääneen tai syyn tarpeeksi ärsyttäessä konkreettisiin toimiin. Useasti tuona vastapuolena näyttäytyy valtio ja sen koneisto byrokratioineen. Se voi olla kaikessa yksinkertaisuudessaan vaikkapa ranskalaisen maistraatin tai paikallisen kelan hapan virkailija joka saa kuulla kunniansa.Mutta jos kyseessä on yhteiskunnallinen tilanne, joka koetaan selkeästi vääräksi, ei ole mitenkään ihmeellistä, että samanmieliset löytävät toisensa jos ei nyt aivan barrikaadeilta katukivet käsissään, niin järjestäytyneessä toiminnassa esim. luvattomien pakolaisperheiden ja heidän lapsiensa olemassaolon turvaamiseksi.

Heikkojen puolustaminen - liberté, fraternité, égalité?

Joitakin vuosia sitten opettajaystäväni Pariisissa partioivat kukin vuorollaan läheisessä katolisessa kirkossa, johon heidän koulunsa oppilaat perheineen, useimmat eri Afrikan maista "pimeinä pakolaisina" tultuaan olivat paenneet uusien hallituksen karkoituspäätösten takia. Koulun rehtori ei suostunut ilmiantamaan niitä lapsia, joiden vanhemmat asuivat maassa ilman oleskelulupaa tai pakolaisstatusta vaan puolusti heidän lastensa oikeutta tulla kouluun ja saada opetusta. Opettajat asettuivat samaan rintamaan ja asettivat itsensa alttiiksi poliisin voimankäytölle. Minusta se oli kunnioitettava teko jonka perusteet ymmärrän hyvin: lasten oikeuksien puolustaminen olemalla sitten vaikka kansalaistottelematon.

Meilläkin on jo pari kertaa koettu tämäntapainen, tosin vain yhteen henkilöön tai perheeseen kohdistuva suojelu, jossa toimijana on tosin ollut valtiollinen kirkko, mutta myös ihmisiä, joiden mielestä vääryyttä täytyy vastustaa jollakin konkreettisella tavalla.

Entä sitten omat pienet ja läheiset vääryytemme? Köyhää tai sairasta (vai kuulostaako paremmalta sanoa kuten Hesarin kuukausiliitteessä - vähävaraista ja vaikkapa osittain toimintakyvytöntä) ihmistä ei puolusta pontevasti kovinkaan moni. Viime aikoina on tullut pariinkin kertaan esiin, miten tässäkin pikkukaupungissa ihmiset käyvät hakemassa ruokaa ja leipää sieltä mistä saavat. Ja jos ei ole kyse vain leivästä, niin useasti puute näyttäytyy muussa muodossa - sairaanhoidosta maksetaan vain osa ja jos itse hakee ns. vaihtoehtoisia hoitoja vaivoihin, joiden edessä lääkärit pyörittelevät päätään, ei tipu mistään taloudellista tukea. Tarvitsemmeko kansalaistottelematonta Robin Hoodia? Joka ottaisi sieltä missä on liikaa ja jakaisi sinne missä tarvitaan lisää? Vai miten saisimme revittyä välinpitämättömyyttä itsestämme ja kanssaihmisistämme vähemmäksi?

Me suomalaiset luotamme virkavaltaan, kuten poliisiin joka tulee paikalle kun perheenjäsen lyö toista perheenjäsentä, me luotamme jollakin lailla siihen terveydenhuoltoon, mikä meille taataan kunnes ehkä huomaamme ettei se ollutkaan ihan kaikkien ulottuvilla. Luotammeko kansanedustajiin tai kaupunginvaltuutettuihin, jotka olemme itse pienellä äänellämme valinneet?
Vai jätämmekö asiat vain laiskuuttamme niiden hoidettavaksi, joille se "viran puolesta" kuuluu?

Pitäisikö lievää tottelemattomuutta alkaa harjoittaa kun näemme kaiken mihin emme voi luottaa?
Asuntoja ehkä ei voi vallata netissä, mutta muita samanmielisiä siellä voi kohdata vaikka yksinkertaisen adressin muodossa. Niilläkin näyttäisi olevan jonkinlainen vaikutus ainakin siinä mikä koskee tiettyjen mielipiteiden ja epäkohtien tuomista esille. Mutta kun me täällä pohjolassa (Satakunta taitaa olla yksi niistä päällisin puolin kankeimmista alueista) emme osaa olla niin helposti toisiamme lähellä, on vaikea kuvitella raumalaisia vaikka käsi kädessä muodostamaan tiiviin ringin aluesairaalan ympärille. Muutoinhan se kohta karkaa täältä Poriin niinkuin muutkin tärkeät asiat joita raumalaiset valtuutetut pitävät ilmeisesti liian vähämerkityksellisinä vetovoimatekijöinä... Ja kukapa nyt sairaalaa tarvitsisi kun paikkakunnalle halutaan tervettä työikäistä väkeä!

Näinkin pienessä kaupungissa kunnanvaltuutetut ja hallituksen jäsenet sekä päättävät virkamiehet tuntuvat elävän niin kovin kaukana toisistaan tai kaupunkilaisten todellisuudesta. Pitäisikö näitä lähimmäisiä vallanpitäjiä ravistella esim. keksimällä varsinainen ensi kesän vetonaula Kuuskajaskariin sijoittuvasta survival-leiristä tosi-tv-meiningillä, jossa osanottajat kohtaavat täysin umpivieraskielisen maailman, vuotavat teltat, ensi-apu -pisteet joista puuttuu osa lääkkeistä ja ammattitaidosta ja jossa aina päivän häviäjäryhmälle annetaan vain Eu-kassillinen näkkileipää ja makaroonia... Leikin voittaisi se ryhmä, joka onnistuisi puhumaan puolelleen eniten pusikoissa piileskeleviä kansalaisaktivisteja tai viherpipertäjiä. Greenpeaceläiset sitten kuvaisivat kaiken media-alan opiskelijoiden kanssa (joille tällä kertaa maksettaisiin työnteosta) ja ohjelman tuotto käytettäisiin suoralla kansanäänestyksellä valittavaan kohteeseen. (Huom. äänestys tapahtuu ilman kännyköitä, koska kaikki eivät välttämättä erota enää mitään tuon pienen pakkokulutusvälineen ruudulta).

Ei niin että minulla olisi mitään kunnallispolitiikkaa vastaan, tiedän että jotkut yrittävät rehellisesti ajaa hyviä asioita, tämä oli vain yksi esimerkki siitä mikä voisi olla kansalaistottelemattomuuteen innoittavan ärtymykseni syy ja mikä sellainen ryhmä, jota vastaan voisin kuvitella taistelevani ja keinot, joilla tosiaan täytettäisiin tuo tähän päivään niin tiiviisti kuuluva showbisnes -ajattelutapa.

Ja miten tämä kaikki liittyy ranskalaisiin ja latinalaiseen kulttuuriin? No, monikulttuurisuuden ylläpitämiseksi värvättäisiin vastaavasti monikulttuurinen paikallisjoukkue ja katsottaisiin miten kansalaistottelemattomuuden maaottelussa käy!

Amo a mi pais pero el no me ama a mi - rakastan maatani mutta se ei rakasta minua

Tämä on minun maani
Muistan meksikolaista lauluntekijä ystävääni, joka kirjoitti 80-luvun puolivälissä biisin nimeltään "Amo a mi pais pero el no me ama a mi" - vapaasti suomennettuna: rakastan maatani mutta se ei diggaa minua. Sielläpäin maailmaa tuolla laululla oli tiukasti paivänpolitiikkaan sitoutuva sisältö. Mutta taustalla oli myös laulajan suuri kiintymys omaan maahansa ja kansaansa jonka kohtaloihin on niin vähän valtaa ja vaikutusmahdollisuuksia.

Jotain tuon laulun otsikosta sopii meille muillekin kahden maan tai kulttuurin eläjille. Häilymme erilaisen tunteiden ja tuntemusten välillä. Joskus tunnemme itsemme vieraiksi omassa maassamme pitemmän poissaolon jälkeen, joskus vieraan kulttuurin "päivänpolitiikka" saa meidät repeämään raivoon koska mikään ei muistuta siitä mihin olemme tottuneet syvällä sisällämme. Lähtijällä ja palaajalla on aina ristiriitaisia eväitä repussaan.

Olen kysellyt heiltä jotka tulevat ja menevät, mitkä ovat ne asiat, jotka lämmittävät sydäntä, mitkä ne, jotka vaikkapa täällä pienessä länsisuomalaisessa elinpiirissämme jotenkin tuottavat iloa ja nautintoa.

Vastaus ei ole helppo. Joskus tuntuu että aikoinaan oli niin kevyt lähteä 70-luvun lopulla ulkomaille opiskelemaan, ilman EU:ta, ilman opintorahoja tai kotimaisten korkeakoulujen avuliaita yhteistyökumppaneita pariisilaisiin chambre de bonneihin, palvelijanhuoneisiin, puolalaiseen lääketieteen opinahjoon, neuvostoliittolaiseen opiskelija-asuntolaan tai länsiberliiniläiseen vaihtoehtoelämään. Tyydyimme tietenkin aika vähään ja sopeuduimme koska oli pakko. Mutta ajat ovat muuttuneet ja ihmiset karkaavat työn perässä minne heidät vain saatetaan lähettää. Taloudellinen turva helpottaa kovasti elämiseen sopeutumista mutta miten meidän kotimaisesta pienen paikkakunnan yhteiskunnasta saisi luotua sen oman tilan jossa jotenkin voisi oikeasti viihtyä?


Mikä on kaipuun problematiikka?

Kun suomalaisessa ikipitkässä syystalvessa marraskedestä julman huhtikuun pintaan asti vain sataa pimeässä ja lokkien kirkuna tuo ainoan dialogin hiljentyneiden maanmiesten pitkään masennukseen, uskooko kukaan että toiseen kulttuurin tutustuminen, neljän vuodenajan maisemista nautiskeleminen tai jokin muu kepeästi lausuttu matkailua edistävä iskulause auttaisi ihmistä sen kynnyksen yli, jossa toisten todellisuus ei joutuisi luupin alle tarkasteltavaksi ja hyväksyttäväksi tai hylättäväksi? Ja toisaalta eikö ole myös sisäänrakennettua että tulija aina määrittelee uuden ymäröivän todellisuuden vierautena? Toiseus, erilaisuus josta voi johtaa vierastamisen ohella negatiivisuuteen vivahtavan syrjinnän ja oman lähtökohdan erinomaisuuden tiedostomattomankin ylistämiseen?

Mistä minä nyt puhun?

Me haluaisimme aina tulijoiden näkevän kaiken omien silmiemme kautta. Siis silloin kun rakastamme tätä kotiseutuamme. Emme halua tajuta sitä että luomulihamme tepastelevat yhä jossakin vihreiden toiveunissa, juustot ovat pastoröityjä, lihat marinoituja ja pakattuina muovikelmuun, voissa ei ole suolaa ja jokaisessa kuppilassa tarjotaan sitä samaa tehdasmaista pöperöä!Eivätkö lampaat ole sitä varten että ne teurastetaan ruoaksi? Eihän kananmunilla voi olla valkoiset kuoret ja sitäpaitsi missä piilevät ne oikeat kanat, kokonaiset maalaiskanat ja kukonpojat, joista valmistetaan coq au vin'iä?

Kun ulkopuolinen maailma vieraudellaan oikein hivelee, tunkee sisältäpäin hätähuuto jonka jokainen tunnustaa omaksi perustotuudekseen: ranskalaisille se on ruoka.

Eväsreppuja joka lähtöön

Muistan unkarilaisen elokuvaohjaajan Istvan Szabon elokuvaa"Budapestin satuja" jossa joukko ihmisiä nimeämättömän yhteiskunnan rakenteet tuhonneen katastrofin jälkeen löytää toisensa ja raitiovaunun, jolla he pyrkivät kuvitteelliseen päämääräänsä, raiteitten päässä odottavaan kaupunkiin. Jossain vaiheessa elokuvaa jokainen päähenkilö tilittää suoraan kameralle mikä on tärkeintä evakkorepun pakkaamisessa. Mitä minä otan mukaani, jos ja kun lähtö tulee.
Ranskalainen pakkaa reppuunsa normandialaista haisevaa juustoa, jonka pinta jo kellertää (parhimmillaan siitä pyyhkäistään toukat pinnalta pois ennen nauttimista), bretagnelainen kuivia keksejään ja kunnon lettutaikinan, marseillelainen omia sardiinisäilykkeitään, pikantteja maustetahnoja, siis jotakin jolla selvitä hengissä pitkästä kuivasta kaudesta vierauden maaperällä. Rommia, vaniljatankoja, kahvia, Elsassin valkoviinejä, tuoksuja ja makuja jotka muistuttavat kotimaasta.

Miten vastataan noihin ikävän runsassateisen syksyn tai pitkän routivan kevään nostattamiin sisäisiin kasvaviin kaipuihin? Olemme yllätettyjä. Mutta siis.. ruoka, no onhan meillä hyvänen aika karjalanpaisti ja marjat ja kalat ja ainakin Turun kauppahallin myymälöissä jopa ankkaa!
Ja ajatelkaa nyt vaikkapa hirvenlihaa (voihan sitä ajatella jos sattuu tuntemaan esim. metsästäjän...) tai sorsapaistia (ihan sama juttu) tai satakuntalaisia peuroja (saako sellaisen ruhon ottaa auton takakonttiin jos sattuu törmäämään tiellä ja peuraparka menettää henkensä?) Ettekö te suomalaiset tajua että fasaanit elävät siksi että ne pistetään pataan ja nautitaan hyvän viinin kera ja yhteisellä aterialla?

Rydymmekö ruokasotaan vai...

Jos vaikka kohtaisimme? Yhteisellä aterialla? Nyt lähestymme sitä tuntemisen kipupistettä, josta kaikki alkaa tai johon kaikki päättyy - kohtaamista. Siis todellista toisen tuntemista, sitä sellaista jossa kutsutaan kotiin ja kylään ja aletaan tehdä ruokaa. Vaikkapa nyt ranskalaiseen tapaan itse asiassa hyvinkin koruttomasti ilman suuria suunnitelmia, ilman että sitä ennen pitäisi siivota kaksi viikkoa huushollia eikä sittenkään kehtaisi tunnustaa sitä omakseen. Ilman hillittömän hintaisia ruokatarvikkeita ihan yhden kalan tai liharuoan ympärille rakennettavan aterian muodossa?

Se ei ole vaikeaa. Vaikka elämme Satakunnassa. Vaikka raumalaiset pihamme ovat talojen ja aitojen suojaamia ja joskus hieman vaikeapääsyisiä. Vaikka tuolla markettiemme lihatiskeillä valitsemmekin ehkä hieman erilaisia antimia, katselemme kiltisti vierestä kun ranskalainen perheenäiti vertailee loputtomia rahka- jugurtti- tai kermatuotteita yrittäen selvittää niistä edes jotenkin tutun koostumuksen jonka tunnistaisi. Ruoka on kohtaamisen kulttuuria. Suu auki, ovi auki, vähän vieraammatkin sisään, tehdään yhdessä. Tehkööt ranskalaiset vaikka kotimaastaan tuomaansa "Magret de canard", ankanrintaa siten täi täten ryyditettynä, niin mehän voimmme tarjota ainakin jälkiruoaksi aina turvallista ja maittavaa mustikka- tai vadelmajäädykettä.

Yhteinen ateria tuo jotain niin hyvää ihmisen elämään. Olen kaivannut niitä silloin kuin ne puuttuivat elämästä syystä tai toisesta. Sitä lämmintä supinahöyryä joka kohoaa padoista ja kattiloista, joihin lisätään vielä jotain yrttiä tai maustetta, katetaan pöytää ja tehdään tilaa vaikka tuoleja ei olisi kovin montaa samanlaista. Kun kaikki on valmista ja siirrytään istumaan pöydän ääreen koen aina sen hetken alkukantaisen tärkeäksi. Jollakin lailla muuttumattomaksi. Kaikki soljuu omalla painollaan ja muistan miten pienissä pariisilaisyksiöissä tai kaksioissa työnsimme pikkuruisten olohuoneiden seiniä kauemmas jotta mahtuisimme kaikki yhdessä istumaan. Keskustelut olivat joskus kiivaita mutta aina aikaa vieviä. Nyt kiivauden kulmat ovat pehmenneet iän myötä mutta yhä nautin noista alkavien aterioiden ensihetkistä kuin jostakin joka tekee tästä joskus hankalastakin elontiestä aina omalla tavallaan kannattavan, ilostuttavan, lempeän ja lämpimän. Yhteisöllisen kohtaamisen hetken.

Vaikka minun evakkorepussani olisi se karjalanpaistin loppu kattilanpohjalla ja muutama piirakka, niin uskon että jaettuina nekin maistuvat makoisimmilta kuin yksin syötyinä. Ehkäpä siinä hetkessä kun sekoitamme kulttuurillisia kulinaristisia makujamme, unohdamme hetkeksi häilyvyytemme, itsestäänselvyytemme, kaatumattomat mielipiteemme ja viis veisaamme siitä rakastaako maamme meitä vai pitää meitä eriskummallisina tai epäsopivina tulijoina tai lähtijöinä. Ja mahtuuhan meihin lähtijöihin ja tulijoihin niitä, joiden eväsreppu painaa niin paljon, ettei siihen enää muuta voi lisätä. Silloin on helpompi verrata kaikkea kohtaamaansa valmiiksi täytettyyn minään - kaikki mikä poikkeaa, on epäilemättä pahasta. Tai ainakin heikompaa tekoa kuin lapsuudessa ja nuoruudessa nautitut eväät.

Mutta itse koen kaiken tämän pimeyden ja pitkän kotimaisen rospuuttoajan läpi niin suurta yhteisöllisyyttä että heitän ihan kevyesti satakuntalaiset, karjalaiset ja ranskalaiset samaan suureen elämän sekoitukseen, lisään timjamia ja lorauksen valkoviiniä ja nautiskelen!

Kesän alussa 2005 ranskalaisia alkoi saapua Raumalle. Ranskasta katsottuna Rauma kuulosti Rumalta tai Roomalta. Kumpikin näistä luo väistämättä vääriä odotuksia.

Jos Rauma ei ole ruma eikä Rooma, eivät ranskalaisetkaa ole pelkästään ranskalaisia. Ei ole olemassa yhtä yhtenäistä ryhmää, jokainen on jostakin omasta kylästään kotoisin ja jokaisella on oma viiteryhmänsä. Mutta minä en ajatellut hetkeäkään että uudet tulijat olisivat jotenkin erilaisia kuin ne minun omat ranskalaiseni siellä Pariisissa ja ympäristössä; opettajia, käsityöläisiä, humanisteja, toisinajattelijoita, luvattomien ulkomaalaisten auttajia, taiteilijoita... olin sokea yhteiskuntaluokille vaikka tiedostinkin olevani itse jonkinlainen jälkiuunihippi.

Tai miksi yhteiskuntaluokkia tänä päivänä voisi nimittää - pikemminkin on kyse elämäntavasta, alasta, jolla työskennellään, koulutuksesta, joka yhdenmukaistaa ajattelun, siitäkin miten paljon kukin pystyy osallistumaan kulutusyhteiskuntaan. Sama kieli ja sama esikouluopetus iskevät kyllä tietyt lähtemättömät merkit meihin kaikkiin, niistä ei pääse vain ravistelemalla irti. Paikkakunnalle saapuneet uusraumaranskalaiset kuuluivat tietyiltä osiin sellaiseen luokkaan tai ryhmään josta en tiennyt mitään. Maailmaan sinne tänne reissaavia työntekijöitä, joiden aika kului työpaikalla pitkään iltaan asti, usein viikonloppuisinkin ja joiden sukulaiset ja usein perheetkin asuivat siellä kotoisella maaperällä, jossa juusto on aina juustoa eikä pastorisöityä mautonta mössöä skandinaaviseen tapaan, jossa lampaita kasvatettiin syötäväksi muulloinkun kuin pääsiäisenä ja joille itsestäänselvyytenä kuuluivat autot ja asunnot, huonekalut ja huolto, joista työnantaja oli vastuussa.


Sen lisäksi he niinkuin mekin jotka matkaamme muualle, toivat vankkumattoman tietoisuuden oman elämäntapansa paremmuudesta. Kaikki se mikä on opittu ja imetty äidinmaidossa ja joka saa meidät tulkitsemaan toisia vain ja ainoastaan omasta näkökulmastamme liimautuu ihoon ja ajatuksiin ja sokeuttaa toiseudelle.

Jos kukaan ei valaise toisen kulttuurin tai ryhmän tavoista, kirjoittamattomista säännöistä, ei jää muuta mahdollisuutta. Vain oma uteliaisuus ja avoimuus voivat saada näkemään sen sijaan että valikoimme vain sen minkä ymmärrämme ja hyväksymme. Eivät edes EU-direktiivit pysty siihen. Sama täällä ja siellä tulkitaan joka tapauksessa eri lailla.

Mitkä ovat sitten niitä ensimmäisiä asioita, jotka hämmentävät sulkeutuneitten satakuntalaisten pariin saapuvia ranskalaisia?

Miksi naapuri ei sano päivää hississä?
Miksi kapakassa illalla oluttuopin ääressä suulas suomalainen ei seuraavana iltana ole tuntevinaan samaista seurustelukumppania?
Kun suomalaiset työkaverit eivät kättele aamulla ja toivottele hyviä huomenia, viikonpäivästä riippuen mumisevat tai huikkaavat MOI tai MORO, kertooko se siitä etteivät he halua olla tekemisissä kanssamme?
Sitten he tilaisuuden tullen repivät vaatteet päältään yhteisessä grillausillanvietossa ja painuvat kaikki ALASTOMINA saunaan?
Neljän jälkeen iltapäivällä ketään ei saa enää mistään toimistosta kiinni puhelimitse ja kaikki paikalliset pakkaavat laukkunsa ja karkaavat kotiin... he eivät siis arvosta työtä eivätkä työnantajaa vai mitä?
Miksi he istuvat rinkiin miettimään kuin intiaanit kun ongelma tulee eteen sen sijaan että ryhtyisivät reippaasti hommiin?

Kysymyksiä, kysymyksiä, joihin ei ole vastausta ennenkuin ne uskalletaan lausua ääneen.

Ensikohtaaminen niin työssä kuin vapaa-ajalla on täynnä selkäytimeen imeytyneitä totuuksia joiden pohjalta toimimme. Meidät heitetään työskentelemään yhdessä ilman että kukaan tietää toistensa itsestäänselvyyksistä. Ei ole ihme että konflikteja syntyy. Ja ne jäävät sinne jonnekin rakenteiden väliin elämään kuin rikkaruoho, jota kukaan ei kitke. Siinä vaiheessa kun voikukanjuuret ovat työntäneet sementtilaatat sijoiltaan, ei kukaan enää edes jaksa kysyä. Tai paneutua toisen ajatustapaan. Blokit ovat valmiit.

Mitä pitäisi tehdä jotta nämä samassa kylässä elävät erilaisista elinoloista kasvaneet ihmiset kykenisivät kommunikoimaan? Raumalla on sentään epävirallinen yhdistys - Rauma-Ranska jossa Ranskan kieltä ja kulttuuria harrastavat paikalliset järjestävät tapaamisia. Niissä voidaan istua saman ravintolapöydän ääressä ja keskustella, englanniksi, saksaksi, ranskaksi, espanjaksi. Olla keskenämme, vain inhimillisessä yhteydessä. Luoda niitä mahdollisuuksia kohdata rennosti, lähteä matkailusaareen päiväksi eväiden kanssa, jotka jaetaan. Kuunnella kun musiikinharrastajat soittavat yhdessä. Lähteä kesäiltana melomaan ja palata keskiyöllä jännittävässä tunnelmassa elokuun pimeässä yössä tarkkana siitä ettei kukaan eksy. Kaikesta tästä syntyy järisyttävän tärkeitä pieniä hetkiä, jotka saavat ihmiset jakamaan jotain keskenään.

Jos voisimme listata edes ne muutamat asiat jotka itse kullekin ovat tärkeitä, ranskalaisille ruoka, siis pitkään ja hitaasti syöminen, ruoasta puhuminen ja sen laittaminen ja nauttiminen, suomalaisille saunomisen ympärille syntynyt melkein pyhä prosessi. Mutta osaammeko sitäkään jakaa muiden kuin läheisten kanssa? Me olemme yksinäinen kansa. Tottuneet siihen että vieraat pysyvät kauempana. Ranskalaiset kysyvät - miksi teillä on niin vähän sosiaalisia ympyröitä? Miksi te olette niin vähän tekemisissä ystävienne ja sukunne kanssa? Ja ihmettelevät kun täysijärkinen mies lähtee viikonlopuksi yksin mökilleen kalaan.

Toukokuun lopulla järjestämme taas yhden retken, rohkaisen itseni ja kysyn näitä samoja asioita heiltä, jotka tulevat mukaan. Katsotaan, mitä uusia asioita saan selville.

Bellevillen portailta