Pariisin kattojen alla
on kärvistellyt kuumuudessa jos jonkinmoinen suomalaisartisti jo keskiajalta lähtien. Tosin niinä aikakausina kulkijat kuuluivat lähinnä kirkon ja sitä kautta yliopiston piiriin. Mutta mielikuva boheemista Pariisista, jossa ihminen tyytyy suomalaisittain ajatellen heikompiinkin asumisoloihin vain päästäkseen nauttimaan pariisilaisesta elämänmuodosta ja tunnelmasta, elää ilmeisen vahvana.
Ahtaus ei ole Pariisissa vain ullakkoasuntojen ominaisuus, vaan hyvin monen pariisilaisen asukkaan jokapäiväistä todellisuutta.
Kesäkuisella parin viikon reissullani Pariisiin totesin taas kerran siellä vallitsevan ihmisten pakotetun likeisyyden. Metrovaunu keinahtelee läpi kaupungin ytimen kaartaen mutkissa maan alla nousten joissakin kohtaa pinnalle haukkaamaan happea pakottaen meidät kaikki niin erilaiset matkustajat lievän välinpitämättömään hiljaisuuteen vaikka kehomme painuisivat hetkittäin nihkeässä ilmanalassa kiinni toisiinsa. Kontaktista irrottaudutaan kohteliaan rauhallisesti mutisematta sanaakaan. Metron tiiviydessä pariisislaiset käyttäytyvät kuin suomalaiset. Harva katsoo toisiinsa tai sanoo mitään.
Kun puhun Pariisista, tarkastelen sitä aina samasta vanhasta näkökulmasta: Menilmontantin kukkulalta, joka 1700-luvun loppupuolella oli varsinaisten pariisilaisten viikonloppuretkeilyn aluetta viiniviljelmineen ja iloisine "guingette" -kapakoineen joita syntyi vuosi vuodelta yhä ylemmäs Pariisin pohjoisille kukkuloille.
Hieman alemmas Bellevilleen asettuivat halpoihin tönöihin asumaan ne pariisilaiset työläiset, jotka 1800-luvun puolessavälissä Hausmannin valtavien muutostöiden johdosta jäivät asunnottomiksi Champs Elyseen ja muiden parempien kortteleiden laajennustöiden alta. Pitää muistaa että täällä myös puolustettiin Pariisin kommuunia viimeiseen hengenvetoon 1871.
1920-luvulla Menilmontantin ja Bellevillen kaupunginosiin vaeltaa armenialaisia pakolaisia, kreikkalaista väestöä ja Puolan juutalaisia. Joukkoon tuovat oman lisänsä 60-luvulla pohjoisafrikkalaiset, jotka asettuvat vanhoihin tuhoon tuomittuihin taloihin, joista asukkaat on ohjattu Pariisin ulkopuolelle rakennettuihin uusiin vuokrakasarmeihin. Aasialaiset saapuvat sen jälkeen ja perustavat pieniä liikkeitä ja aikaisempaan käsityöläisten ja pikkupajojen populaation liittyvät kaupungin vuokra-asuntohin muuttavat "ranskalaiset" ja sen lisäksi taiteilijat, uuden ajan käsityöläiset joita korttelin monimuotoisuus houkuttaa. 1970-luvun lopulla kaupunginosa näyttää monin osin siltä kuin se eläisi vielä viisikymmenlukua mutta vähitellen romahtamisvaarassa olevat rakennukset tyhjennetään ja jyrätään alas. Pienet kujat kiemurtelevat pitkin korttelia sulkien sisäänsä useita pikkuruisia omakotitaloja minipuutarhoineen ja päätyvät toisinaan portaisiin noudatten ikivanhoja kulkuväyliä. 1980-luvun lopulla valtava tyhjä tontti rue Piat, rue des Couronnes, rue Julien-Lacroix -katujen alapuolella muuttuu miellyttäväksi vihreäksi puistoalueeksi - Parc de Bellevilleksi jonka suihkulähteissä korttelin kaikista erilaisista etnisistä taustoista lähtöisin olevat lapset riemusta kiljuen kirmaavat kuumina kesäpäivinä.
Katu on pariisilaisen elämänjatke
Kun täpötäydestä metrosta tai bussista tupsahtaa kadulle työpäivän jälkeen, tuntuu se todellakin jo melkein kodilta. Metro Pyrenees'n ympäristössä on pieniä erikoistuneita kirjakauppoja, luomutavaratalo ja kahdesti viikossa vihannestori levittäytyy pitkin Boulevard de Pyrenees'tä. Pieneissä supermarketeissa käytävät ovat ahtaita ja kassat hitaita. Vartijat seisovat siisteissä puvuissaan ja solmioissaan tarkastamassa kohteliaasti liian suurten kassien ja reppujen kanssa kauppaan pyrkiviä.Kassajonossa saamme tarkastella koko maailmaa tiivistettynä - afrikkalaisia äitejä perinteisine batiikkivärjättyine pukuineen vauvat puristettuina selkäpuolelle kantoliinalla, eriasteisesti hunnutettuja musliminaisia ja kaikkialla samanlaisesti pukeutuvaa nuorisoa. Ihmisten kasvoissa on luettavissa niin moninaisia kauneuden piirteitä, joiden juuret ovat kaukaisten maiden geenikartoilla. On kuin pyramidit ja moskeijoiden minareetit kolahtelisivat kohteliaasti toisiinsa nyökäten hieman synagoogaan päin. Moninaisuuden harmonia,jota niin harvoin näkee. Tässä hiljaisessa hetkessä ostoskassien kanssa me kaikki seisomme samalla viivalla mietiskellen mitä illalliseksi valmistaisimme.Tarjontaa kyllä riittää jokaiseen makuun.
Sitten vielä pieni viivähdys matkalla kotiin - kantakahvilan tai brasserien jalkakäytävälle asetetun pöydän ääressä nautitaan espresso tai café crème tai perinteinen aperitiivi Kir, jota valmistetaan Crème de Cassiksen ja valkoviinin sekoituksen lisäksi vadelma- tai mesimarjaliköörin kera tai juhlavampana versiona kuohuviinin kanssa. Parin käyntikerran jälkeen paikan isäntä kohtelee kävijää jo kuin kanta-asiakasta.
Liikkumisen logiikkaa
Jos suomalaisista tulee loistavia rallikuskeja siksi että he alaikäisinä päästelevät hormonihöyryjään pölyisillä syrjäteillä niin ranskalaisten rallikuskien selkäytimessä on varmaan samaa ainetta kuin jokaisen pariisilaisen autoilijan tai moottoripyöräilijän pujottelijan aivoissa: autoilu on täysin järjetön liikkumismuoto kapeilla kaduilla joissa tavarantoimittajien kuorma-auton vain jätetään vilkkuvalot palaen keskelle ajokaistaa lastaamisen ajaksi tai jossa polkupyörät ja mopot mutkittelevat millä tahansa kaistalla mistä vain tilaa löytävät. Ei ihme että moottoritielle vihdoin päästessään jarrupoljinta ei enää paljon painella.
Pariisin ympärillä kulkeva périférique eli kehätie on nykyisin läpi vuorokauden tukossa ja siellä edetään useimmiten n. 10 km vaihtia.
Onneksi siis ihminen voi käyttää metron ja bussien lisäksi jalkojaan sillä kävelemistä Pariisin kaduilla ja kortteleissa riittää. Jalkaisin näkee myös enemmän, eksyy sellaisille kaduille mihin ei välttämättä muuten joutuisi. Tuntee hiveleviä tuoksuja nenässään herkkukauppojen ovilla väen liikkuessa töistä kotiinpäin iltapäivän kuluessa. Voi istahtaa sopivalle terassituolille ja katsella miten valkoiseen pitkään esiliinaan pukeutunut herrasmiestarjoilija rennosti ja hienostuneesti pitää kaikista asiakkaista huolta heittäen jokaiselle jonkun pienen kommentin jolla hän luo tuttuuden ilmapiirin ja tekee todennäköisesti myös omasta työstään miellyttävämpää. En ole kohdannut kovin paljon pariisilaista tylyyttä, joka useasti mainitaan. Omalla kohteliaisuudella saa aika monta mokaakin anteeksi.
Toinen yhä käytetympi kulkuvälinen jalkojen lisäksi on polkupyötä. Pariisissa on tapahtunut hämmästyttävä muutos viime käyntini jälkeen: tien pintaan on maalattu pyöräväyliä, kaupungin vuokrapyöriä seisoo pitkissä riveissä joka korttelissa.Velib- systeemi on kolme vuotta vanha ja yhä kiinnostavampi tapa päästä nopesti perille sinne minne haluaa tai viettää mukavaa viikonloppua lasketellen pitkin pariisilaismäkiä kun pyörän voi jättää sellaiseen vuokrauspaikkaan josta ehkä ei jaksakaan polkea enää ylämäkeä kotiin.
Kaupungin pyörät on kuitenkin tarkoitettu asukkaille joilla on pankkitili, sillä käyttöaika velotetaan suoraan tililtä. Asiakkuudesta kuitenkin pyydetään 150 euron vakuus joka veloitetaan tililtä vain ongelmien sattuessa. Tämä systeemi on varmistanut sen että polkupyörien käyttäjät tunnistetaan ja pyörien katoamisia tai rikkoutumisia on helpompi välttää. Lisäksi käyttäjille annetaan bonuksia eli ilmaisaikaa pienistä palveluksista kuten esim. siitä että jättää pyöränsä ylämäellä sijaitsevalle asemalle.
Niinpä pariisilaiset viilettävät nykyisin pitkin katuja nautiskellen kesäsäästä ja urbaanista miljööstä jota on kuitenkin mukavampi tarkastella ilmavasti polkien kuin tupaten täyteen ahdetun bussin tai maan alla kuumuudessa ja tungoksessa kulkevan metron sisältä. Aivan aloittelijoille on tarjolla ilmaisia pyöräilytunteja. Pyöräilyn myötä pariisilaiset ovat alkaneet keskustella pyöräasemien nurkilla, tehdä treffejä ja luoda jonkinlaista uutta sosiaalista kanssakäymistä, joka pehmentää muuten niin kiireistä pariisilaiselämää.
Ahdas kaupunki tarjoaa ulkotilansa kaikkien käyttöön. Tai ainakin melkein kaikkien. Pitää muistaa että jokaisessa suurkaupungissa on alueita, joilla edes sen omat asukkaat eivät uskalla vapaasti kuljeskella. Kesäkuun ensimmäinen aasialaisten mielenosoitus heidän kokemaansa väkivaltaa vastaan toi esiin asian josta meidän jokaisen pitäisi olla huolissamme: etniseen ryhmään kohdistuvan hyökkäyksen julkisessa tai yksityisessä tilassa. Aikaisemmin aasialaiset eivät juuri ole pitäneet melua itsestään, mutta hyökkäys häihin ja morsiamen rahalahjojen ryöstöyritys oli se korsi joka katkaisi kamelin selän. Vaikka Ranska onkin onnistunut jollain lailla erilaisten maahanmuuttaneiden väestönosien integraatiossa, ei kenenkään pitäisi pelätä kadulla kulkemista siksi että kuuluu jonkinlaiseen vähemmistöön. Koko kansakunta on kuitenkin aina osiensa summa ja jokainen vähemmistö rakentaa yhteisöä omilla mausteillaan. Se mikä momasti mielletään perinteisesti "omaksi alkuperäiseksi" kulttuuriksi, on todellisuutta aina tuontitavaraa perunasta ja kahvista alkaen, jotka tänä päivänä ainakin suomalaisten näkökulmasta ovat jotain niin supisuomalaista ettei sitä meistä enää voi erottaa.
Yhdessä elämisen ahtaudessa on ainakin se hyvä puoli ettei voi paeta kanssaihmisten elämää. Tiivis yhteiselo kaupungin kaduilla ja kujilla, julkisissa kulkuvälineissä voi luoda edes pientä small-talkia sattumanvaraisten kohtaamisten kesken. Parasta pariisilaisnautintoa onkin ihmisten tarkastelu, puistonpenkillä tai korttelikahvilan terassilla - on kuin katselisi meluisassa elokuvasalissa toinen toistaan mielenkiintoisempia kohtauksia suuresta ja ihmeellisestä elokuvasta nimeltään "Pariisilaiselämää". Kannattaa kokeilla. Liput ovat ilmaisia.
