Onnellisuustesti

Onnellisuusvalmennusta

Ylen onnellisuuden opas jakaa lohtua ja ideoita jokaisen ihmisen omaan onneen. "Elämä pelissä" - ohjelma pyörähti käyntiin maanantai-iltana 10.09. Kuin lämmittävämä liekkinä lama-ihmisen arkeen aina yhtä vilpittömän tyytyväiseltä kuulostavan Marko Bjurströmin juontamana.

Hän on oikea ihminen tyrkkimään suomalaista tanssin pyörteisiin ja itsensä löytämiseen. Voi jopa käydä niin että joku erehtyy yrittämään uutta onnellisuuden tietä! Markossa on jotain niin epäsuomalaista itseensä uskomista ja toisten kannustamista ettemme taida oikein tunnistaa hänen olemuksessaan mitään aikaisempaa kokemusta menneisyydessämme. Onko kukaan opettaja tai työnantaja, puoliso tai kaveri koskaan jakanut yhtä vuolaasti sinulle omasta iloisuudestaan?

Luulenpa uskaltavani väittää että muistamme ne useimmiten harvat kannustuksen ja positiivisen tukemisen sanat, joita joskus olemme vaikkapa opettajamme suusta kuulleet. Yhtä syvälle ovat painuneet kaikki kielteiset kommentit turhasta yrittämisestä ja liiallisesta luottamuksesta elämän voimaan ja itseemme. Siispä tarvitsemme tätä ohjelmaa!

Oletko sinä onnellinen?

Suuri ja ihmeellinen onnentunne valtaa joskus ihmisen mitä kummallisimmista syistä. Juuri äsken lankesi maahan rankkasade. Olen onnellinen että ehdin käydä koiran kanssa kävelyllä vanhan Rauman hiljaisilla kujilla ennen sitä.Yleensä ihmiset saattavat nimetä onnellisiksi hetkiksi lapsen syntymän, hääpäivän tai aivan arkisen hetken omasta elämästään. Minä olin lasten syntyessä aivan pökerryksissä, ensimmäisessä vihkimistilaisuudessani ranskalaisen pikkupaikan maistraatissa tunsin itseni lähinnä vaivaantuneeksi kuunnellessani rouva pormestarin puhuvan naisen velvollisuuksista miestään kohtaan mutta olenpa joskus tuntenut aitoa valtavaa onnentunnettajoskus vaikkapa toisen ihmisen läheisyydessä, niin että ajattelin sen olevan sopiva hetki kuolla. Ei tarvitsisi enää kokea eron tuskaa eikä kaikkea sitä ikävää mikä syntyy kun toinen katoaa ja kaiho jää.

Olen onnellinen kun maistan ensimmäisen kulauksen hyvin jäähdytettyä Gewürtztramineria, pihkaisen kirpeää valkoviiniä, olen onnellinen kun tajuan kuulla oikeasti mitä lapseni sanovat, siitä että he ylipäätään sanovat rehellisesti tunteensa julki olivatpa ne sitten positiivisia tai negatiivisia. Olen onnellinen että vanha ystäväni vastasi tekstiviestiini eikä ole unohtanut minua. Olen onnellinen että jaksan kävellä metsissä.

Mutta nämä ovat hetkiä. Ja suurimmaksi osaksi vapaa-ajan hetkiä. Miksiköhän suomalaiset haluavat yhä enemmän vapaa-aikaa? Ranskalaisten keskuudessa olemmekin omituinen kansa, joka neljän jälkeen kiirehtii autoonsa tai bussiinsa ja kirmaa kohti kotia tai ainakin jotain muuta määränpäätä pois työpaikaltaan. 35-tunnin työviikosta huolimatta en tunne ketään joka oikeasti työskentelisi yhtä vähän Ranskassakaan. Keskieurooppalaisessa työkulttuurissa työpaikoilla pysytään niinkauan aikaa kun ihmistä tarvitaan ellei hänellä ole tarkasti tunneista määrättyä työsopimusta. Massaa ja tulijoita riittää jokaiseen työhön ja harvojen työssä yhdistyy hyvä olo ja itsensä luova toteuttaminen. Eläkäämme me suomalaiset siis ainakin vapaa-ajalla niitä asioita harrastaen jotka tekevät meidät onnellisiksi vai miten?

Onnellisuuden ei siis pitäisi olla pakoa epämiellyttävistä tilanteista?

Onneksi meillä on oppaita. Olenkin lukenut niistä jo aikamoisen kasan. Ja "Elämä pelissä" -ohjelma tuo lisää opiskeltavaa ja tehtäviä. Miten siis esimerkiksi työssäni voisin tuntea onnellisuutta? Ovatko suomalaiset tulossa hulluiksi? Kansakunta rämpii lamassa ja työttömyydessä, yksinhuoltajat köyhyydessä, yksinäiset yksinäisyydessään ja työlliset ylitöissään? Vanhukset sidotaan sairaaloihin ja toiset työnnetään niistä ulos mahdollisimman pikaisesti jotta saataisiin lisää tehokkuutta. Hoitajat uupuvat työhönsä ja karkaavat vuorotteluvapaille. Ja kaikessa tässä pitäisi siis vielä yrittää olla onnellinen, niinkö?

Enää ei pystytä muuttamaan yhteiskunnallisia olosuhteita, on siis muutettava itseään, sisältäpäin? Alas barrikaadeilta tehostamaan sisäistä elämänlaatua. Mutta kun pelissä on minun elämäni, teen mitä tahansa kunhan siitä tulee siedettävämpää, parempaa, hauskempaa, onnellisempaa...

Kuinka monelta on ylipäätään kysytty, mikä tekee sinut onnelliseksi?

Vaikea kysymys jos sitä oikein ajattelee. Olen päätynyt siihen ikiaikaiseen totuuteen ettei onnellisuus tule ulkoapäin. Se on minussa kaikki ja minun kuuluu sitä viljellä. Eräs tv-ohjelman ohjeista kertoo flow-menetelmästä, jolla pyritään keskittymään ja omistautumaan juuri siihen mitä parhaillaan tekee, vaikka se olisi kuinka yksinkertaista tahansa. Kaikki rakentuu pienistä palikoista. Teen nyt vain tämän ja teen sen hyvin. Naisen elämässä tuollainen usein on kovin mahdotonta: kädet ja aivot ovat täynnä kaikenlaista toinen toisensa lomassa suoritettavaa toimintoa jonka sitoo yhteen sosiaalinen puhe, liikehdintä, liima, jolla ehkä muuten hajoavat elementit lentäisivät taivaan tuuliin. Hmm.. ehkä otan tämän pienen vinkin tarkasteltavaksi lähemmin.

Onnellisuus ja sen edistäminen alkaa vaikuttaa todelliselta tehtävältä. Menen alakertaan ja nostan pyykit terassille kuivumaan. Keskityn siihen miten se tekee minut onnelliseksi, hengitän sisään kaikkea hyvää ja ulos kaiken negatiivisen itsestäni... seuraan tilannetta. Ensi maanantaina olen taas viisaampi nähtyäni ohjelman. Ja tässä tulee päivän mietelause: tee sinäkin testi, tämä on vilpitöntä mainontaa josta en ole saanut puoluetukia enkä lahjontaa eikä minua voidan epäillä velallisen epärehellisyydestä: onnellisuudessa ei voi tehdä konkurssia!

Siis tässä tulee lahjomaton linkki!Onnellisuustesti.

Syys saapuu

Voi meitä suomalaisia! Nyt se sitten rojahtaa päälle: syksy!


Radiokanavat ja kevyehköt päivälehdet tekevät kyselyjä siitä kenen mielestä
a) kesä on lopullisesti ohi,
b) onko lomaltapaluuseen varauduttu ilman odotettavissa olevaa hermoromahdusta
c) kuinka monta kiloa kesän tai loman aikana on kenenkin uumalle kertynyt

Lapissa on saatu ensimmäinen lumisade ja masennuksen poteroita voi alkaa kaivaa. Niihin sitten voisimme pehmeästi laskeutua sammalvuoteelle ja vaipua tuskailemaan kaikkea mitä tuli kesän aikana tehtyä väärin tai riittämättömästi tai ei lainkaan ja antaa tuskanhien nousta otsanahkaan...

Mutta onneksi on "strawberry fields forever - ei kun mustikkapeltoja ikuisesti!

Ilman marjastamisen ahkeraa ihanuutta ei tästäkään loppukesästä selviydyttäisi. Siinä saa metsäsuomalainen sieluineen ja käsineen tehdä katharktista työtä ajaakseen lyhyen suven aiheuttaman ahdistusvaiheen johonkin suonsilmään. Kun ämpärit täyttyvät mustikoista, viinimarjoista, karviaisista, villeistä vatukoista ja puolukoista, puhumattakaan syys-lokakuun karpalosaaliista ja täällä länsirannikolla kaikkialla rönsyilevästä tyrnistä, voi tuo kesän loppumisen syndrooma hieman haipua ja olotila muuttua varovaisen tyytyväiseksi.

Varovaisen tyytyväiseksi sillä Satakunnassahan ei ole viisasta nautinnollisesti huokailla tämän sadonkorjuun runsaista saaliista. Parasta on vaimeasti mainita niistä muutamasta kymmenestä litrasta marjaa jotka parin päivän aikana kantoi pakastimeensa ja sivulauseessa huomauttaa että vielä on poimimatta anopille, serkulle ja kummin kaimalle vähintään sama määrä.

Mutta oli tapa suhtautua luonnon marjasatoon mikä tahansa, niin kieltämättä sen korjaaminen tuntuisi tuottavan melkein synnillistä nautintoa, varsinaista orgastista tyydytystä!Ja kaiken lisäksi kaikki on ilmaista! Tai melkein, bensat ja pakasterasiat ja sokerit ja se uusi pakastearkkukin täytyisi hankkia alakertaan kun oravankaltainen keräilyhimo velloo valtoimenaan.

Tästäkö maisemasta kumpuaa myöskin marjastamattoman suomalaisen kateus niitä ahneita ulkomaalaisia kohtaan, jotka jostakin itäisiltä mailta tunkevat meidän metsiimme! Hirvikärpäsiä ja villipetoja uhmaten itikoiden pistoille alttiiksi asettuen kulkevat (huom. suomalaisen) taloudellista voittoa tavoittelevan yrityksen muoviämpärit käsissä heiluen pitkin kotimaan tanhuja ja tantereita. Kyllä sellainen pitää kieltää! Tai jos ei kieltää, niin ainakin verottaa.

Kaks mummoo meni mustikkaan, toinen ei mahtunukkaa...

Olen tämänkesäisen mustikkasadon edessä aivan pökerryksissä: vaikka siinä metsälämpäreessä, jossa jo viisi päivää olen mättänyt mustikoita litrakaupalla suoraan pakasterasioihini, heiluisi vierelläni joukko muita marjastajia, eivät marjat millään ota loppuakseen. Sitä paitsi metsässä on hauskempi olla kaksin kuin yksin.

Tiedän etteivät kaikki viihdy mättäiden hämähäkinseiteissä tai erilaisten ympärillä pärräävien elukoiden syöttinä enkä ole kovin montaa ulkomaalaista saanut houkuteltua mukaani, mutta sielunhoidosta se kyllä käy. Tuuli puhuu puissa, metsän henget tanssivat ilmassa ja taivaanrannasta valo värjää viistosti kaiken äärimmäisen kauniiksi. Kun antautuu ikiaikaisen metsäshamanismin valtaan, alkaa tässä arkisessa ihmisessä tapahtua kummia: ehkä siitä ei edes pitäisi puhua näin avoimesti. Kell onni on, se onnen kätkeköön, sanotaan suomalaisessa sananlaskussa. Mutta olen varma, että moni meistä metsäläisistä on kokenut joskus samaa tunnelmaa - jokin kankea ja jäyhä sisuksissa hitaasti sulaa, katse nousee välillä mättäistä ja lepää maisemassa, ihminen aistii herkemmin ympäröivän luonnon tilan ja tunnelman. Puhe kulkee kevyesti jos siltä tuntuu tai sitten voi olla vain hiljaa kuten saunassa. Ja jos vielä saa kahvit termospullosta ja mutustelee siinä sammaltyynyllä tai kannonnokassa mukana tuotua pullaa, niin täydellisyys ei ole kaukana.

Siunattu metsä!

Jospa siinä on jotain pelastuksen elementtejä, henkisiä voimavaroja, joiden ansiosta jaksamme pitkälle syksyyn - jospa se syvällä sisällä liikuttelee jotain hormoneja tai entsyymejä uuteen malliin ja tuottaa sitä kaivattua innovaatiota? Miksei bisnespalavereita voisi pitää metsässä - kädet työtä täynnä ja kaukana kännykästä? Japanilaiset ovat jo älynneet mustikan lääketieteellisen arvon ja ostavat Suomesta kaiken minkä irti saavat, miksi emme itse loisi aitoja ja alkuperäisiä tuotesarjoja, joiden markkinoinnissa käytettäisiin hyväksi näitä myyttisiä shamanistisia perinteitä, joita luonto meille ihan ilmaiseksi jakelee?

Taidan retkahtaa taas mustikkahulluuteeni. Lapsetkin tietävät ettei äitiä voi saada sieltä metsästä pois ennenkuin se itse tulee. Ennenkuin se on täynnä niin ettei yhtään ikävää enää jää metsään kaikertamaan. Ja sitten se on hyvällä tuulella. Jos ei taloudellisesta lamasta tällä metsähöperyydellä nousta, niin ainakin henkilökohtaisesta lomanjälkeisestä lamasta.

Eläköön siis metsien houkutus ja hullu heikkouteni taipua sen käsivarsille! Jaan mielelläni tästä antoisasta tuntemuksesta kaikille halukkaille, kutsun vieraita mailleni, kerron parhaat tattipaikkani ja mustikkapeltoni, otan mukaani metsän sisään.

Risto Rasan runosanoin:

"Metsän seinä
on vihreä ovi
josta valo ohjaa
ystävänsä."

Tervetuloa syksyyn!

Ikävystymistä vastaan

Elämä on seikkailua...

joskus sen voi itse valita, toisinaan taas ei. Nuorena ajattelin että maailmassa on niin paljon mahdollisuuksia ja ihmisiä, joihin törmätä ja joista oppia jotakin uutta tai löytää hengenheimolaisia joiden kanssa voi jakaa samanmielisiä ajatuksia kaikista erilaisista lähtökohdistamme huolimatta että riittää kun levittää siipensä ja lentää!

Ja jos omat lähtökohdat, pieni ahdistava kylä ympärillä alkaa tuntua liian yksipuoliselta, on paras lähteä etsimään kaltaisiaan muualta. Lähdin siis löytääkseni ulkoisesti ehkä erilaisia ihmisiä ja ympyröitä mutta sisäisesti kaltaisiani. Tuossa 70-luvun lopun hitaassa itärajan pikkukaupungissa mikään ei tuntunut oikein omalta. Ja maailma toi keväisin tuoksuaan jostakin kaukaa - moottoritie oli kuuma kuten Pelle lauloi eikä sen kutsua voinut vastustaa.

Ranskassa kohtasin niitä samanmielisiä joita olin lähtenyt etsimään tietämättä ihan tarkkaan mitä oikein hain. Jotain hieman boheemia, villiä vapautta, mahdollisuutta olla oma itsensä välittämättä siitä mitä muut ajattelivat, vapautta murtautua niistä rooleista joita siihen aikaan pikkukaupunki ja suomalainen yhteiskunta piti sopivina.

Minulla ei ollut poliittista ideologiaa kuten monilla sen ajan nuorilla taistolaisuutensa tai uskonnollista herännäisyyttä, mitä Itä-Suomi pursusi yhtä suurella kiihkolla kuin vasemmistolaisuus omaansa. Minulla oli ihan oma ideologiani, joka koostui yhtä hyvin Satu Waltarin, Tito Collianderin tai Krishnamurtin ja Gibranin teoksista tai Prévertin runoista ja niiden totuuden etsimisen filosofiasta. Ja kaiken tuon halusin kokea Pariisin illan sinisenä hetkenä "entre chien et loup" - koiran ja suden hetkenä, siinä muutoksen reunalla jossa vielä ei tiedä, mistä on tehty ja mitä kohti menossa.

Romanttista. Se ei ehkä olisi ollut mahdollista pragmaattisessa Suomessa, jossa tietynlainen ajatusmaailman jäykkyys kyllä antoi jonkinlaista tilaa kiihkeille ääriliikkeille niin henkisessä kuin poliittisessakin mielessä mutta ei sietänyt sekoituksia. Oltiin joko yhtä tai toista, mutta ei mitään siltä väliltä. Ehkä minussa jokin alitajuntaisesti haki tuota runoilijoiden vapautta nuoruuden boheemielämään, jossa kokemukset olisivat ikiuusia ja täydellisesti omia. Jaettuina niiden kanssa, joita myös kiehtoivat runot ja rakkaus, solidaarisuus ja erilaisen elämisen mahdollisuudet.

Erilaisuutta ja samankaltaisuutta siis

Mutta mikä sen ajan Pariisissa ja Ranskassa oli niin kiehtovaa?
Yhteydet Suomeen olivat satunnaisten Hesareiden varassa joita silloin tällöin saattoi joltakin rautatieasemalta kalliilla ostaa, televisiota minulla ei ollut koko Ranskan vuosinani, kirjeissä kotimaahan ei paljon puhuttu muista kuin oman elämän tapahtumista, Internet oli vielä jossain syntymättömien amerikkalaisten aivopoimuissa joten tietoa siitä miten Suomessa asiat etenivät sain oikeastaan vain kesäisin kun pitkät ranskalaiset yliopiston kesälomat mahdollistivat kesätöiden tekemisen kotipuolessa. Silloinkin ahmin vain kirjoja antikvariaateista tai kirjastosta jotta pysyisin edes jotenkin uusien suomalaisten kirjailijoiden maailmankuvassa mukana.

Näin myöhemmin asetuttuani taas Suomeen asumaan olen monta kertaa törmännyt siihen informaatiotyhjiöön, jota nykyisin täydentävät esim. tuosta ajasta tehdyt tv-dokumentit tai sarjat. Ohjelmat Kekkos-Suomesta tai 70-luvun tv-maailmaan sijoittuva sarja niin osuvasti kuvailevat sen aikaista hidasta natisevaa muutosta kohti joustavampaa yhteiskuntaa.

Se mikä minua ehkä eniten Ranskassa kiehtoi, oli tuo konkreettinen mahdollisuus sekoittaa erilaisia ryhmiä; rajat eri ikäryhmien, erimaalaisten, eritaustaisten ihmisten välillä eivät olleet niin vahvoja. Ehkä se oli arkielämään jäänyttä muutosta jonka 68 mellakat ja lakot oikeasti saivat aikaan. Minullakin oli kantakapakkani vasemmalla rannalla, "Polly Maggoo", jonka väki koostui kaikenikäisistä erimerkkisistä ihmisistä. Sen seinien sisäpuolella millään muulla ei ollut merkitystä kuin tällä hetkellä, jonka jaoimme. Siellä oli minullekin pieni paikka vanhojen puisten metropenkkien ja niiden selkänojista tehtyjen pikkuruisen pöytien välissä kir-lasillinen edessäni. He olivat yön ihmisiä, joita en tavannut päivisin, he alkoivat elää ja hengittää vasta pimeyden laskeuduttua kaupungin ja arkisen elämän päälle. Jokainen meistä kutoi omaa pientä maailmaansa turvassa kapakan vuosisataisten seinien sisällä, lähempänä illuusiota ja innostusta kuin tuossa pakollisessa kiireisessä virrassa täynnä velvollisuuksia ja murheita. Polly Maggoon ovi oli kuin aukko Ali Baban aarreluolaan - koskaan ei tiennyt mitä sieltä juuri sinä yönä löytäisi.

Nuoret ranskalaiset ystäväni jotka olin tavannut jo ennen Pariisiin saapumista interreilillä Ateenan asemalla asuivat banlieullä eli esikaupunkialueella Pariisista etelään, melkein kylissä metsien keskellä. Ja heitäkin oli monenlaisista lähtökohdista - osan isovanhemmat olivat tulleet aikoinaan Ranskaan köyhästä Italiasta, osa Puolasta ja olipa eräänkin pojan isä kuulunut vietnamilaiseen kuningassukuun. Kaikki he olivat kuitenkin täydesti ranskalaisia ja sellaisena minuakin pidettiin koska puhuin kieltä päivä päivältä paremmin eikä Suomesta tai suomalaisuudesta muutenkaan kukaan mitään tiennyt tai välittänyt. Ei myöskään yliopistolla jossa todettiin vain kiihkottomasti kaikkien olevan samalla viivalla vaatimusten suhteen - ranskaa oli osattava kuin ranskalaiset.

Ystävieni vanhemmat kuuluivat siihen ranskalaiseen sukupolveen jonka mielestä vanhemmat voivat aivan hyvin osallistua lastensa kotibileisiin, ainakin niihin joissa käyttäydyttiin suht koht korrektisti. Juomatapoihin totuteltiin perhepäivällisillä ja häissä, joissa nuoristo joku aina natti liikaa alkoholia mutta kuitenkin vanhempien silmien alla, turvassa. Siteet vanhempien ja lasten välillä olivat todella vahvat. Etenkin äidit ja tyttäret vaikuttivat todella läheisiltä minun pohjoismaalaisissa silmissäni. Teini-iän turbulenssien lauhduttua tyttäret useimmiten palasivat äitinsä neuvojen kuuloetäisyydelle ja alkoivat toteuttaa omassa elämässään samaa polkua kohti avioliittoa, äitiyttä ja hyvän ruoanlaittajan sekä suhdetoiminnan tehtäviä.

Jotenkin toisin...

Minä löysin onnekseni ne toisella lailla ajattelevat nuoret taistelussa "vapauden puolesta" ja ikävystymistä vastaan. Me halusimme tehdä asiat jotenkin toisin. Ilmassa oli paljonkin vaihtoehtoisuutta mutta Ranskassa sekään ei kanavoitunut Saksan tavoin esim. selkeästi vihreiden poliittisiin ratkaisumalleihin vaan osittain induvidualistisiin kokeiluihin. Monet vastustivat kulutusyhteiskuntaa ja asettuivat maalle vuohenjuuston tuottajiksi tai käsityöläisiksi tai perustivat kommuuneja. 70-luvun alussa maaseutu oli järkkynyt Larzacissa, Ranskan keskiylängön eteläosassa, jossa armeija halusi pakkolunastaa paikallisten maita ja kasvattaa sotilastukikohdan kokoa 3000 17 000:teen hehtaariin. Paikallisten lisäksi suunnitelmaa vastustivat koko Ranskan viljelijät yhdistyksineen, aivan tavalliset ihmiset, jotka tulivat lomillaan luomaan lantaa ja kaivamaan poteroita sekä tuhannet nuoret, joille Larzacista muodostui konkreettinen ja symbolinen taistelukenttä sekä militarismia että yhteiskunnan jäykkiä ja epädemokraattisia prosesseja vastaan.

Minä en ollut Larzacissa mutta Larzac ja sen henki asui meissä kaikissa jotka päivittäisessä elämässämme yritimme olla pienten puolella välinpitämättömyyttä vastaan.

Kommuunielämä, yhteisöllisyys oli se asumis- ja elämismuoto joka minua kiinnosti. En kylläkään halunnut kilipukkeja paimentamaan ja vuohenjuustoa vääntämään johonkin maaseudun kaukaisuuteen, jonne Lanza del Vasto Arkki-ryhmänsä (Communauté de l'Arche) kanssa oli jo kauan sitten perustanut pasifistisia työ- ja elinyhteisöjä. Hän oli jo ennen toista maailmansotaa tuonut yhteisöllisen elämänmuodon Ranskaan oleskeltuaan Intiassa tutustumassa ashrameihin ja tavattuaan Gandhin. Minulla ja ystävilläni ei ollut yhtä yleviä päämääriä mutta joka tapauksessa yhdessä asuminen ja tekeminen tuntuivat oivalliselta keinolta estää esim. parisuhteessa usein tapahtuva eristäytyminen ja paeta ns. pikkuporvarillista elämää.

Ehtaa kommuunielämää Pariisin ulkopuolella

Siispä me muutimme neljästään yhteen, kokeilimme miltä se tuntuisi jos viettäisimme melkein kaiken aikamme yhdessä kuin tiivis perhe, retkeilisimme, kokkaisimme, maalaisimme ja tekisimme valokuvia. Ja kuin tiiviissä perheessä, siinäkin yhteisössä oli siivottava, järjesteltävä kaikenlaista arkista ja selvittävä vastahakoisten vanhempien vaatimusten ristipaineissa. Ensimmäinen yritys siis päättyi eroon. Mutta kun aika kului, tuli meille ikävä toisiamme ja palasimme yhteen, tällä kertaa pieneen taloon rauhallisessa kylässä Pariisin radan varrella, jossa kommuunimme väkimäärä vaihteli neljän ja kuuden välillä tilanteista riippuen. Siellä me sitten paikallisen kirkon kyljessä vastapäätä nunnaluostaria nikkaroimme, dreijasimme, ompelimme, maalasimme tauluja ja teimme mustavalkoisia valokuvia minkä ehdimme. Viikonloppuisin pakkasimme reput ja matkustimme junalla parisenkymmentä kilometriä etelään Fontainebleaun metsään kiipeilemään kallioilla. Tai sitten kävimme kirpputoreilla ja tonkimassa öisin pariisilaisia jätelavoja, joista löytyi kaikenlaista kiinnostavaa mukaan otettavaa. Kierrätystä ennen kuin se tuli muotiin. Se oli ihanaa aikaa. Tietenkin myös monista ihmissuhteista johtuen neljä-kuusi kertaa vaikeampaa.

Joka kerta kun tänä päivänä luen jostakin lehdestä juttuja ihmisistä, jotka etsiytyvät ekologisiin tai mihin tahansa yhteisöihin, sieluni pohjalla ottaa tulta vieläkin pieni liekki ja ajatusleikki: mitä jos jonakin päivänä perustaisin vielä vanhojen hullujen naisten palvelukommuunin, jossa kuuro auttaisi sokeaa ja muistinsa menettänyttä vartioisivat toiset yhtä villisti vanhentuneet kahjot ja yhdessä sitten kokattaisiin ja vaadittaisiin palveluja nuoremmilta ja kestävimmiltä vaikka kuinka monikulttuurisilta kodinhoitajilta! Sillä siitähän myös yhteisöelämässä ja kommuunissa on pohjimmiltaan kyse - löytää samanmielisiä mutta tarpeeksi erilaisia ja erikykyisiä ihmisiä joiden kanssa muodostaa väljästi uusi ja omanmuotoinen perhe. Ja elää onnellisena elämänsä loppuun asti.

Etsin yhä samanhenkisyyttä vaikka nykyisin siihen riittää vähäisempikin merkki kuin samanlaisesta elämänmuodosta haaveileminen. Ja silti kaipaan tarpeeksi erilaisia ihmisiä, joiden kanssa on pakko miettiä taas kerran asenteensa uusiksi, kohdata erilaisia näkökulmia vanhoihin asioihin ja löytää ehkä jotain uutta itsestäänkin. Monikulttuurisuudessa on myöskin se hyvä puoli että se ehkäisee ikävystymistä.

Pois kaikki vähänkin erilaiset!

Tämä on kommentti Helsingin sanomissa sunnuntaina 15.02. ilmestyneeseen lyhyeeseen juttuun nimeltään "Rami Sipilä ei pidä somaleista" ja jossa kerrotaan Facebookissa luodusta ryhmästä "Autetaan somali-ystävämme takaisin kotiin". Poikkeuksellisesti kirjoitan nyt lisää tästä "olemme erilaisia" -aiheesta, enkä välttämättä vertaile nyt ranskalaisen ja suomalaisen kulttuurin eroja tai yhteneväisyyksiä, vaan kirjoitan vain omat tuntemukseni "Tullista tulleena", ulkomailla ulkomaalaisena asuneena, Suomeen palanneena "paluumuuttajana" ja aina erilaisten ihmisten ystävänä, näin ystävänpäivän jälkeisenä sunnuntaina.


Facebookin "hirviöt" päättämässä muukalaisuudesta

Siellä me siis olemme kaikki, vapaina syytämään kotikoneeltamme kaikenlaista tarinaa itsestämme ja elämästämme, yleensä ystävien tarkasteltavaksi, yhteydenpidon takia, mutta myös vapaina liittymään mihin tahansa mielipideryhmään kuten tuohon "somalit kotiin" - porukkaan. Ihmettelen heidän oikeuttaan julistautua niiksi suomalaisiksi joilla on oikeus ajaa pois maasta toisenlainen ryhmä ehkä myös jo Suomen kansalaisuuden saaneita henkilöitä tai suomalaisiksi syntyneitä somaleita. Jo ryhmän nimi herättää minussa kysymyksiä:

Miksi tietyn etnisen alkuperän perusteella haluttaisiin lähettää joukko Suomessa jo pitkään asuvia ihmisiä ns. takaisin kotiin? Mihin kotiin?
Missä on minun kotini? Minkä alueen saan hyvällä omallatunnolla rajata kodikseni, josta voin vaatia muita lähtemään pois? Onko Vanha Rauma minun kotini vai olenko täällä vieras kun en ole paljaskonttiseksi syntynyt? Riittäisikö siihen tyttäreni synnyttäminen oikeasti Rauman maaperällä? Muihin sukusiteisiin en voi vedota. Satakuntalainen en ole, karjalaisuus on vain puolessa geenejäni ja vakka-suomalaisuuskin peräisin 1600-luvun Laitilasta. Kaiken lisäksi olen vapaaehtoisesti asunut pois tästä maasta kymmenisen vuotta. Ollen siis kaikkialla muualla myös muukalainen.

Miten siis määritellä, kuka on mikin tässä "omassa maassa"?

Facebookin ryhmä haluaa kuvaannollisesti karkoittaa tietyn ryhmän, tällä kertaa somalit, omaan maahansa. He sanovat etteivät ole rasisteja. He sanovat ettei Suomessa saa puhua maahanmuuttajista, ulkomaalaisista ja nimetä asioita niiden omilla nimillä tulematta leimatuksi rasistiksi.
Aihe on heidän mielestään tabu ja jos muualta tulleiden asettumisesta maahamme joskus julkisesti keskustellaan, niin mukaan valitaan sopivasti itseään sensuroivat puhujat.
Vaikka kuinka etsisin, en löydä tuon sananvapautta puolustavan ryhmän kirjoituksista ihan heti mitään älylliseksi kutsuttavaa argumenttia maahanmuutosta tai maastamuutosta, ulkomaalaisista tai "vierasperäisistä" kansalaisista.

Muuallakin Eurooppassa käänytään yhä enemmän sisäänpäin. Ranskan Sarkozy suojelee mustasukkaisesti oman maansa teollisuutta, elinkeinoja ja häntä pidetään siinä asiassa isänmaan ystävänä, Englannissa "englantilaiset" työntekijät vastustavat italialaisten, siis samaan Eurooppaan kuuluvien vierastyöläisten palkkaamista taantumassa. Meillä kehoitetaan ostamaan suomalaista, Euroopan kalleinta ruokaa mutta rahakukkaroonsa katselevat työttömät tunkevat mieluummin epäisänmaallisesti muovipussiinsa Lidlin ties missä Costa Ricassa lapsityövoimalla kasvattamia banaaneja...
Haluaisin tietää, kuinka moni näistä somalien karkoittajista ihan oikeasti uskoo että joku Helsingissä vuosikymmeniä asunut somaliperhe vie juuri hänen asuntonsa tai työpaikkansa tai veronsa? Ja että somaliperheen karkoittaminen antaisi heille tai kotimaalle jotain lisää? Kuinka moni heistä ihan oikeasti toimii esim. paikallistasolla kotimaista, lähituotantoa tukien sen sijaan että käy nappaamassa ruotsalaisketjun vaaterekistä ne halvimmat ja pian poisheitettävät rievut sen sijaan että hankkisi vaikkapa kotimaisista lampaanvillasta huovutetut kestävät ja moneen kertaan kierrätettävät talvikamppeensa siltä paikalliselta artesaanilta jonka koulutusta on verorahoillaan tukenut?

Haluaisinpa tietää kuinka moni näistä somalien karkoittajista jättäisi käymättä jossakin lämpimässä lomakohteessa, jossa halpa paikallinen ystävällisesti hymyilevä väestö antaa kaikkensa vähällä rahalla vaikka näitä ihmisiä ei missään nimessä haluttaisi nähdä meillä sen enempää turisteita kuin asukkainakaan? Indonesiasta saamme koulutettuja, siis toisen valtion verorahoillaan kouluttamia sairaanhoitajia kun omassa maassamme ei niitä riitä, heidätkö siis voidaan luokitella niiksi, jotka otetaan vastaan? Vai eivätkö hekään kelpaa?
Tästä on kyse - rajanvedosta, sopivien tulijoiden määrittelystä ja siinä on aina kaksi näkökulmaa: mitä me (kuka sitten meidät meiksi määritteleekään) siitä hyödymme ja se toinen, jota humanitääriseksi kutsutaan, kenelle meistä on hyötyä?

Mistä asti vieras?

Minusta on aika helppoa asettua muukalaisen asemaan ja aistia tuon nettiryhmän jäsenten ilmaisema muukalaisuuden viha. Miten helposti kenet tahansa voidaan "vierauttaa".

Muistan miten tuntui mielenkiintoiselta aikoinaan 70-luvun lopussa ja 80-luvun alussa Ranskassa asuessani liikkua monikulttuurisessa maailmassa, jossa joka kolmannen ranskalaisen ystäväni sukunimi olikin italialainen tai espanjalainen tai portugalilainen. Sata vuotta sitten tapahtunut siirtolaisuus oli muuttunut hyväksytyksi ranskalaisuudeksi. Mutta tämän päivän arabiperäisillä sukunimillä varustetut toisen tai kolmannen polven ranskalaiset kärsivät kuitenkin yhä rasistisista rajoituksista "alkuperänsä" takia esim. työnhaussa. Se että presidentti nimittää muutaman arabinimisen henkilön hallitukseensa, ei takaa sitä että työnhakutilanteessa normaalimaailmassa siellä alhaalla missä yhteiskunnan rattaat pyörivät raskaasti, sama nimi asetettaisiin samanarvoiseksi niiden eurooppalaisperäisten vanhojen siirtolaisten nimien kanssa. Näin siis jo paljon ennen kuin taantuma iski Euroopankin sydämeen.

Suomalainen ei välttämättä käsitä näin pienessä maassa jossa niin ohut siivu väestöstä on muualta tullutta, miten luonnollista ja normaalia myöskin Euroopan ulkopuolinen ikivanha ja uudempikin siirtolaisuus vaikkapa Ranskassa on, rasistisista elementeistä huolimatta. Se kortteli, jossa aikoinaan Pariisissa asuin, oli paikka, johon aina ensimmäiseksi siirtolaiset tai pakolaiset suunnistivat vaikka sitten myöhemmin muuttivatkin muihin kortteleihin.
Ensin tulivat maaseudulta auvergnelaiset hiili- ja viinikauppiaat joiden kuppiloita vielä 80-luvulla saattoi nähdä Menilmontant' in kaupunginosassa, kansanmurhaa pakenevat armenialaiset (joista ehkä tunnetuin ranskalaisen chansonin edustaja Charles Aznavour kylläkin on syntynyt Ranskassa mutta armenialaisista vanhemmista), vietnamilaiset venepakolaiset, joiden herkullisia ravintoloita kortteli on täynnä, juutalaiset ja arabit kuka mistäkin ja sen jälkeen entisistä alusmaista tai nykyisistä Ranskan merentakaisista alueista Afrikasta ja Polynesiasta tuohon kortteliin ovat jättäneet jälkensä kaikenlaiset vaeltajat. Osa heistä on jäänyt elämään suht'koht sopuisasti toistensa seuraan limittäin ja lomittain.

Mistä lähtien ihmisestä tulee kotoutettu? Mihin asti ihminen on vieras? Olinko minä tuolla asuessani enemmän vieras kuin joku toinen niistä paristakymmenestä kansallisuudesta (tai alkuperästä) joita pienessä kerrostalossamme asui? Olenko enemmän kotonani ja paikallinen vain siksi että olen syntyjäni suomalainen ja sen näköinen?

Globaali vai lokaali näkökulma?

Näitä kysymyksiä voi mielestäni tarkastella yhtä hyvin globaalisti kuin lokaalisti - kaukaa ja läheltä. Paikallinen ongelma tekee muukalaisuudesta käsinkosketeltavan - vieras on tuossa ihan lähellä, samassa rappukäytävässä "omituisine"tapoineen (ja voin sanoa kokemuksesta että tunne on molemminpuolinen) mutta minä vaadin että hän käyttäytyy kuin kotoperäinen, paljasjalkainen, ikuisesti täällä ollut ja kasvanut vaikka kukaan ei häntä tapoihin perehdyttäisi. Vieraus on myös peili, josta heijastuvat omaan käyttäytymiseen liittyvät kysymykset - mitä kummallista minun tavassani vaieta voi olla? Nuohan pitävät itse sellaista meteliä ja aina pitää viettää iltaa isolla porukalla kailottaen! Näytänkö minä itse typerältä jos en osaa eurooppalaisia poskisuudelmia tai muita tapoja? Vierauden pelossa on yleensä mukana aina ripaus epävarmuutta omasta taustastaan. Joillakin kansoilla tuo itsetunto on ehkä enemmän pinnassa, mutta kuka haluaisi aina vain samankaltaistensa seuraa? Eikö paikallisten omituisuuksien, tapojen, erikoisuuksien tunteminen ja sekoittuminen olekin juuri se jännittävä ja mielenkiintoinen juttu, jonka toisenlaisuudesta voisi voittaa?

Globaalisti pääsemme ehkä kauemmas käsinkosketeltavista yhteentörmäyksistä mutta näemme myös sen, että enää kansanryhmät eivät liiku vain eurooppalaisten rajojen sisäpuolella vaan pakolaisuus ja toisenlainen maahanmuutto ovat maailmanlaajuisia ilmiöitä, jotka pakottavat "meidät" eurooppalaiset Brysselissäkin keskustelemaan enemmän ja syvemmälti siitä miten aiomme hoitaa "muukalaisuuden" ongelmamme - yhä rajummaksi ja epätoivoisemmaksi käyvän maahanmuuton Afrikasta, josta ihmiset pakenevat henkensä uhalla ja usein tietäen emigraatioyrityksen päätyvän meren syvyyksiin tai ehkä parhaimmassa tapauksessa Euroopan reunamille, "meidän" aurinkorannoillemme piikkilanka-aidan taakse. Kaukana ovat ne ajat, jolloin työvoimaa haettiin Turkista ja Portugalista 50- ja 60-luvun pontevaan sodanjälkeiseen rakentamiseen.

Pian ei ole enää paikkaa, johon nuo joidenkin epätoivomat ihmiset tyrkättäisiin takaisin...

Ei mitään yksinkertaista ratkaisua ja jos google earth' llä tätä palloa tarkastelee, niin eittämättä vielä jokseenkin sankat suomalaismetsät rehellisesti sanottuna vaikuttavat alueelta, jonne mahtuisi ehkä hieman lisää tulijoita sieltä missä elinolosuhteet koko ajan vaikeutuvat eri mittakaavassa kuin täällä pohjolassa.

Suomella olisi muutenkin tässä taloudellisessa tilanteessa ratkaisun paikka: pidetäänkö vanhat rakenteet ja asenteet pystyssä ja toivotaan ettei tuo taantumakaan meitä niin pahasti pitele kuin muita vai ravistellaanko sieltä Kalevalan pölystä vanha Sammon ajatus esiin - vaikkei se suoranaisesti jauhaisi rahaa, niin ideoita kuitenkin. Oikea innovatiivisuus vaati takkien ja vuorien kääntelyä ylösalaisin, kummallisten ja hullujen ajatusmyllyjen rakentamista, erilaisuuksien yhteenkutomista, kansakunnan mielen rikastuttamista kaikilla niillä mausteilla joita meillä jo on. En voi olla miettimättä että heitämme hukkaan repäiseviä uudenlaisia malleja kaikilla elämän aloilla, prototyyppejä joiden kehittelystä voisi syntyä vaikka minkälaisia vientituotteita jos antaisimme monesta syvestä tai savesta nousseiden myyttisten voimien vaikuttaa. On vaarallista nakella pois käytöstä kaikkea sitä mikä ensi silmäyksellä helposti vaikuttaa mitättömältä tai arvottomalta.

Älä siis hylkää ulkomaalaista naapuriasi, älä tyrki tuntematonta somaliasi, älä taklaa tullista tullutta, älä aliarvioi pitkäaikaistyötöntä, älä tuomitse erilaista. Tiedän että se vaati paljon, oppimista. Hankalaa ja tuskallistakin, hidasta joka tapauksessa. Mutta ainakin kannattaisi yrittää. Facebookin muukalaisuutta määritteleville "hirviöille" haluaisin vain muistuttaa miten helposti heistäkin voi tilanteesta riippuen tulla ei-toivottuja, pois tyrkittäviä, pakenevia ja pelkääviä ihmisiä, ei hirviöitä vaan niitä, joita kukaan ei halua ja joista kukaan ei välitä.

Pakolaiset - maahanmuuttajat - Tullista tulleet - invaasio uhkaa raumalaisia?

Mitä mieltä Tullista tulleista ja tulevista?

voisi kuvitella että tämän päivän maailma on sanoille vapaa. Mielipiteitä on niin paljon ja jokainen voi ilmaista ne. Me länsimaalaiset olemme tottuneet ajattelemaan ettei ole niin vaarallista aihetta enää olemassakaan josta meidän sananvapaissa maissamme ei voisi julkisesti puhua. Mutta meidän pitäisi muistaa omaakin itsesensuurin historiaamme, jolle nyt voi hymähdellä kun katselee televisiosta lähihistorian ja Kekkosen kauden dramatisoituja ohjelmia ja toisaalta lukee kaiken paljastavia sensaatiolehtiä joissa kerrotaan kaikki kaikista ja kaikesta mitään kaihtamatta tai peittämättä.

Silti on aiheita, joista puhuminen voi satuttaa, sisäisesti ja ulkoisesti, sen joka puhuu ja sitä joka lukee tai kuuntelee. Aiheita, jotka monet jättäisivät mielellään hiljaisuuteen lepäämään. Pakolaisten vastaanottokeskus Raumalle? Kaupunginhallituksen päätös, jolla näiden ihmisten tulo tähän kaupunkiin hylättiin esim. seuraavin perustein14.1.2009: "Linja on se, ettei vastaanottokeskusta perusteta. Olemme tukeneet voimakkaasti työperäistä maahanmuuttoa, ja telakalla ja Olkiluodossa on paljon ulkomaista työvoimaa. Katsoimme, että Rauma on tehnyt oman osansa siinä, toteaa kaupunginhallituksen puheenjohtaja Eero Laine (sd.)"

Mitä kaikkea sanojen taakse voikaan piiloutua? Keitä viralliset raumalaiset siis tähän pikkukaupunkiin haluavat ja keitä eivät? Halutaanko tänne yhtään ketään, joka jollain lailla tarkasteltuna vaikuttaa muukalaiselta? Ei ainakaan asumaan eikä asettumaan. Ne, jotka tuovat rahaa ja jotka on pakko joksikin aikaa vastaanottaa (ks. työperäisen maahanmuuton hyväksyminen) jätetään omiin ympyröihinsä, eristyksiin, kohteliaisen hiljaisuuden taakse, sinne minne muutkin tullista tulleet vääränlaiset pyrkijät tietynlaisella satakuntalaisella mykällä asenteella voidaan varastoida. Annetaan niiden tulla ja vuokrata asuntoja, annetaan niiden käyttää uimahallia kun siitä maksavat ja otetaan ne verot pois jotka saadaan, pidetään muutama juhlapuhe muttei kutsuta niitä käymään eikä oteta lähempää yhteyttä. Ja jos joku on johonkin tyytyväinen kaikesta huolimatta, niin muistetaan mainita se julkisesti ikäänkuin omana saavutuksena. Ei puhuta hississä eikä kadulla eikä sanota päivää ellei ole pakko. Niillehän ei tarvitse antaa mitään kun sairaanhoidonkin korvaa oman maansa sairausvakuutussysteemi ja koulunkin ovat tuoneet tullessaan.

Olenko minä nyt rasisti kun tällä lailla syytän satakuntalaisia ennakkoluuloista ja epätasa-arvoisesta asenteesta?
Työperäisen maahanmuuton (väliaikaisenkin) takia paikkakunnalle tulleet ulkomaalaiset, olivat he sitten virolaisia, venäläisiä, romanialaisia, ranskalaisia, saksalaisia, uusiseelantilaisia tai portugalilaisia tai puolalaisia, elävät omiensa kesken. Aika usein. Tiiviimmin ne joilla on vähiten rahaa ja jotka on muutenkin jo asutettu omiin majoituskyliinsä tai asumisalueillensa. Sieltä he firman busseilla tekevät niitä muutamia retkiään lähipaikkakuntien turuille ja toreille, muuten pysyttelevät metsissä sienestämässä (se jokamiehenoikeus kuuluu jokaiselle kansalaisuuteen katsomatta) tai kalastamassa. Tuovat vähäiset roponsa paikallisiin liikkeisiin (myöskin Alkoon) ja ajelevat silloin tällöin humalassa niinkuin raumalaisetkin tai tappelevat viinaspäissään keskenään tai käyvät ahkerasti kirkossa.

Ne, jotka asutetaan kaupunkeihin, hyviin vuokra-asuntoihin kaikkine mukavuuksineen ja joilla on varaa käyttää erilaisia palveluita, saattavat jopa päästä puheisiin (osoittain oman kielitaitonsa ansiosta) paikallisten kanssa muutenkin kuin tilaamalla ravintolassa aterioita. Perheellisillä on lapsia tai niitä syntyy lisää ja heidän kauttaan aivan hiljaa ja huomaamatta solmitaan yhteyksiä päiväkodeissa, lasten harrastuksissa, naapureiden kanssa. Jokin liikahtaa, pakostakin. Ihmiset kohtaavat, kommunikoivat, jotkut jopa ystävystyvät paikallisten kanssa. Löydetään yhteisiä kiinnostuksen kohteita, kuten ruoka tai viini tai retkeily tai jokin harrastus. Löydetään samankaltaisuuksia vaikka kuuluttaisiin kovin erilaisiin kulttuureihin.

Sitten on vielä nuoria, alle kolmikymppisiä ulkomaalaisia insinöörinplanttuja ja työnjohtajia tai muita koulutettuja nuoria miehiä ja naisia, joita suuret rakennushankkeet ovat tänne Raumalle vetäneet. Heidän kuvittelisi löytävän paikkansa kuten vastaavien suomalaistenkin ulkomaan komennuksillaan. Mutta mitä tapahtuukaan? Edes bailaaminen, toisten nuorten keskuudessa olo, mikään ei synnytä kommunikaatiota muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Ei puolin eikä toisin. Hienon hieno läpinäkyvä mutta vankka raja kulkee eri kansallisuusryhmien ja paikallisten välillä. Näin on, tähän on tultu, kaikesta siitä valtavasta "työperäistä maahanmuuttoa edistävästä toiminnasta" huolimatta. Todetkaamme tämä sen suuremmitta arvolatauksitta.

Kuvitelkaamme näiden juuri mainittujen ihmisryhmien sijalle pakolaisia...

Minä en haluaisi olla tuo pakolainen, joka toivoisi jotenkin pääsevänsä inhimillisiin oloihin, ihmisten pariin, jotka eivät vihaa häntä hänen etnisen tai uskonnollisen taustansa tai poliittisten mielipiteittensä takia. Tai mistä tahansa syystä joka sattumoisin erottaa hänet niistä joilla on valta höykyttää, työntää pois, pakottaa, uhkailla, vangita ja vahingoittaa. En haluaisi olla ihminen, joka pakenee epäinhimillisiä oloja saapuakseen paikkaan, jossa häntä jo etukäteen pidetään epätoivottuna. Ehkä en tietäisi sitä, ehkä toivoisin että pääsen lämpimään, saan ruokaa itselleni ja perheelleni, turvapaikan jostakin, tietyn sosiaalisen struktuurin jonka puitteissa ehkä ajatella tulevaisuutta eteenpäin, opiskelua, työtä, omaa elämää. Kun alkaisin tajuta mitä ympäristö minusta ajattelee, ei siis minusta henkilökohtaisesti, koska tuntemiseeni ei kenelläkään olisi aikaa eikä mielenkiintoa, vaan ryhmästäni, johon minut tietyin mielikuvin liitetään, voisin haluta pois.

Kaupunginhallitus ei siis halua pakolaiskeskusta Raumalle. Pakolaiskeskusta ei tule. Ei sellaisia ihmisiä, jotka häiritsisivät rauhallista elämänmenoa Raumalla. Jonakin päivänä nuo työperäisetkin vierasmaalaiset lähtevät pois. Huh helpotusta. Sen jälkeen voisi ryhtyä suunnittelemaan jonkinlaista menetelmää tulijoiden valitsemiseksi (niitähän on niin järjettömät määrät, jotka tähän kylään haluavat asettua asumaan!) Jos ei nyt ihan paljasjalkaista raumalaisuutta vaadittaisi niin sitten ainakin varallisuutta. Ettei tämän ikuisesti budjettiaan itkevän kaupunginhallituksen tarvitsisi investoida enää lanttiakaan kenenekään tulokkaan kersojen koulutukseen, nuorisotyöhön, mahdollisiin kulttuuriharrastuksiin puhumattakaan terveydenhuollosta, jonka tarpeeksi varakkaat itsestään selvästi hankkisivat yksityispuolelta. Ja ikärajaakin voisi tietenkin harkita - ei ainakaan yli 50-vuotiaita elleivät he olisi ministereitä, kansanedustajia, liikemiehiä, julkkiksia tms. Oman suvun ja perheen tuottaminen kaupunkiin olisi sallittua, sillä näin pysyttäisiin omissa porukoissa ja voitaisiin olla varmoja tietystä poliittisestakin vakaudesta. Ja samanaikaisesti puhutaan muuttotappiokunnista, joille olisi keksittävä jotain todellista erikoisherkkua, jolla houkutella uusia asukkaita. Ehkäpä Rauma tässä nyt juuri yrittää sitä imagoaan rakentaa tietynlaisena selektiivisenä paikkakuntana, jonka turvallisuutta eivät uhkakuvat vieraista romuta. Hmm...

Erilaisuuden ja vierauden pelosta kasvaa oikeus vihata

Juuri silloin kun tarvitsisimme kansainvälisyyskasvatusta, saamme kuulla, miten yksipuolisesti ja ilman julkista keskustelua sorvataan päätöksiä joilla sinetöidään tietyltä osalta tämän kaupungin tulevaisuus. Minkälaisen signaalin tuo päätös antaa kansalaisille? Pois pois kaikki muukalaiset! Eikö meillä ole sanoja, joilla uskaltaisimme käsitellä tätä aihetta puolelta jos toiselta? Pelkäämmekö että meidät teilataan mielipiteittemme takia? Pelkäämmekö konfliktia, kiukkua, joka syntyy siitä että annamme sisältämme tulla noiden perin primitiivisten tunteiden esiin? Pelkäämmekö sitä että sanoisimme jotakin, minkä haluaisimme peittää jonkin siloisen julkisivun alle?
Ei eläminen toiseen kulttuuriin kuuluvien ihmisten kanssa ole helppoa. Se ei ole helppoa karjalais-vakkasuomelais -taustaiselle ihmiselle Satakunnassa puhumattakaan siitä että kauan maailmalla eri kulttuureissa eläneenä yhä kohtaan erilaisuutta ja siitä johtuvia konflikteja omien ulkomaalaisten ystäviäni kanssa. Mehän olemme kaikki erilaisia. Voimme tulkita kaiken mahdollisen väärin ja loukkaantua, voimme antaa väärinymmärrysten hautua ja kasvaa suuremmiksi tai sitten valitsemme kohtaamisen ja ymmärtämisen tien. Oli kyseessä sitten satakuntalainen karjalaiselle, työperäinen maahanmuuttaja satakuntalaiselle tai pakolainen raumalaiselle. Valinta on meidän jokaisen. Ja tietenkin sen vastapuolen.

Joko me haluamme ymmärtää, oppia toisesta tai sitten emme. Joko me kykenemme edes hieman asettumaan tämän päivän evakon asemaan tai sitten emme. Niin tiivistä kaupunginmuuria ei olekaan etteikö jokin vieras tai erilainen pääsisi siitä ylitse. Ja miten sitten valitaan, mikä on se oikea määrä "vierautta" jonka voimme hyväksyä globaalissa pikku maailmassamme? Kiinalainen ravintola, thaimaalainen ruokakauppa, jokin, mitä voimme käyttää ja josta voimme hyötyä? Muttei pysäköintikiekon käyttöä opetteleva suomea taitamaton ulkomaalainen työntekijä?
Erilaisuus voi ärsyttää ja kun syitä tai taustoja ei kysytä tai etsitä, ärsytys jää hiertämään ja kasvaa seuraavalla kohtaamiskerralla taas hieman isommaksi hiljaisuuden vallitessa. Tästä juuri on kysymys kun puhutaan erilaisuuden sietokyvystä tai -halusta - yrityksestä ymmärtää sitä mistä me kaikki olemme kasvaneet, minkälaiset kasvatukset, koulutukset, työelämät meitä ovat muokanneet sellaisiksi kuin olemme. Ja mikä siinä kaikessa kuitenkin pohjalla on niin samanlaista.

Uuden vuoden yritykseksi haluaisin toivoa avoimuutta,
kuin kaihileikkausta kahdeksankymmenvuotiaalle, joka ei enää tarvitse silmälaseja ja muistin menetyksen myötä joutuu joka päivä kyselemään maailman asioita - mikä tämä on? Kuinka se toimii ja mihin se liittyy? Jos me osaisimme pudottaa edes hetkeksi ennakkokäsitysten verkon silmistämme ja valmiit asenteemme, näkökenttämme laajenisi, tulisimme rikkaimmiksi tästä lamasta huolimatta ja aivan ilmaiseksi saisimme ehkä jotakin, jota kukaan eikä mikään koskaan voi meiltä ottaa pois - ystäviä, ihmisiä, lämpöä ja yhteenkuuluvaisuuden tunnetta tämän monimutkaisen ja monipuolisen ihmiskuntamme kanssa!

Hyvää avointa näkevää uutta vuotta!