Vapaata liikkumista määrittelemässä

Vapaata liikkumista määrittelemässä
Euroopan byrokraattiset ja järjestykselliset ompelet natisevat liitoksissaan kuin vanhan purjealuksen kylkilaudat alkavassa myrskyssä kun vapaasti liikkuvat erilaiset ryhmät käyttävät vapaata liikkumisoikeuttaan.

Ranskassa, Bordeaux ssa on koettu kuinka 140 perhettä tukki asuntovaunuillaan Aquitainen sillan vastustaessaan ns. Matkaihmisten (les gens du voyage) paikasta toiseen liikkumisen rajoittamista. He eivät siis olleet hollantilaisia turisteja jotka jokakesäisellä matkallaan Ranskan halki eteläisille rannoille kansoittavat moottoritiet ja tienvarret hidastaen huomattavasti muiden liikkumista teillä.
Sekä ”matkaihmisten” että hollantilaisten turistien on syötävä jotakin matkan varrella, käytävä vessassa ja täytettävä tankkinsa huoltoasemilla. Tietystä näkökulmasta katsellen he ovat kaikki vain asuntovaunuilla liikkuvia ihmisiä, jotka matkustavat Euroopassa rajojen ollessa avoimia.

Mutta karavaanareilla on jossakin kotinsa. ”Matkaihmisten” koti on asuntovaunu, joskus tuskin sekään. Nimeäminen ja määrittely ovat osa sitä prosessia jolla meitä kaikkia tavalla tai toisella luetteloidaan ja suljetaan lokeroihin. Ranskassa lehdet voivat puhua matkaihmisistä, koska joukkoon kuuluu varsinaisten ”Ranskan mustalaisten” lisäksi muuta nomadiväkeä, joiden elämäntapa on paikallaan pysymätön kulkeminen. Sitähän meillä Suomessa ei tunneta ainakaan enää edes romaanien keskuudessa.

Toinen vailla vakituista asuntoa olevien maahan tulleiden ryhmä, joista nyt haluttaisiin eroon rakkaassa Suomessakin, ovat Romaniasta tulleet romaanit, kerjäläiset, erilaisiin leireihin majoittuvat perhekunnat, jotka ovat Euroopan Unionin oikeuksien myötä täysin laillisesti liikkuvaisia.
Ranskassa on menossa presidentti Sarkozyn johdolla romanileirien purkaminen ja asukkaiden ajaminen pois. Jyväskylässä on nähty ensimmäisiä lapsikerjäläisiä. Heistä kirjoitetaan lehdessä. Joku antaa heille rahaa. Heidän olemassaolonsa aukaisee padottujen sanojen virrat ja mielipiteet ryöppyävät valtaisilla tunnelatauksilla ulos julkisuuteen.

Eurooppa natisee
Nooan Arkin lankut vinkuvat sillä voimalla ettei se voi olla meilläkään kuulumatta. Kun se pirstoutuu, lentävät ruosteiset naulat tännekin asti. Sitten tulee hiljaisuus. Ja viha saa vapaan taistelukentän.
On siis turhaa siistiä omaa takapihaa niistä jotka eivät ole saavuttaneet punaista mökkiä ja perunamaata missään päin yhteistä Eurooppaamme. Matkaihmiset tai romaanikerjäläiset tai muut vailla toimeentuloa olevat liikkuvat ryhmät eivät katoa mihinkään, he vain siirtyvät paikasta toiseen. Tilannetta olisi tutkittava jostain muusta näkökulmasta lähtien kuin nurkkapatriotismista. Onko kyse sittenkin vain siitä että hyvinvoivat haluavat pahoinvoivat pois silmistään?
Ja mitä erilaisimmilta pahoinvoivat näyttävät, sitä helpompi heidät on leimata häirikköryhmäksi?

Emme voi sulkea rajojamme. Olemme ne jo aukaisseet ja samalla lunastaneet itsellemme ja lapsillemme oikeuden hakea töitä, opiskella tai häipyä eläkepäiviksi johonkin paremmaksi kokemaamme paikkaan. Mutta entä jos minulla ei ole varaa? Ei edes Kanarian lomalle tai Tallinnan lautalle? Saanko sitten vaatia etteivät muutkaan varattomat pääse ”omalle” maalleni? Eivät edes vaikka poimisivat itikoiden armoilla selkä kipeänä marjoja Suomemme saloilla ja soilla yrittäen näin löytää jonkinlaista toimeentuloa kauas jääneille perheilleen?
Mitä konkreettisia asioita ja mitä arvoja puolustavat ne, jotka rajaavat kaikenlaiset ”muukalaiset” pois tästä maasta, jonka kansalaisia me olemme? Voin ymmärtää sen että ihminen, joka on tottunut elämään kaukana naapureistaan kuten suomalainen metsäläinen, jolle lastu lähijoessa merkitsi jo sitä että oli pakattava kimpsut ja kampsut ja muutettava vielä kauemmas, ei osaa elää liiallisessa ahtaudessa. Mutta kuinka paljon tällaisia ihmisiä on enää olemassa? Suurin osa suomalaisista taitaa nykyään jo pelätäkin metsää. Ja tuskinpa kovin moni viettäisi esimerkiksi kesälomansa kokonaan pusikossa keräten sankokaupalla marjoja, vaikka maamme suuret ilmaiset aarteen jäisivätkin mättäille mätänemään.
Muuan romanialainen vähemmistöjen edustaja kertoi televisiossa tuoneensa köyhien romaanien tilanteen esiin jo vuosia sitten. Kukaan ei reagoinut. Tai sitten siitä ei ole tihkunut tietoa tavallisille kansalaisille. Kun ihmisellä on tietty asema, joka mahdollistaa rauhallisen ja jotenkin turvatun elämisen, unohtuu helposti se, ettei tuo olotila edes meillä Suomessa, maailman parhaassa maassa, ole kaikille suotu eikä kenellekään varmasti taattu. Luonnonkatastrofit tai yhteiskunnalliset järistykset voivat keikauttaa kaiken ylösalaisin. Keneltä me sitten haemme apua?
Tiettyjen ihmisryhmien leimaaminen ei-toivotuiksi ei ole koskaan tuonut missään historian kohdassa rauhaa, päinvastoin. Kunnioitan ihmisiä, jotka jaksavat ja uskaltavat yhä puolustaa heikkoja. Koska jonakin hetkenä elämässämme meistä jokainen on heikko.

Ahdasta autuutta

Pariisin kattojen alla
on kärvistellyt kuumuudessa jos jonkinmoinen suomalaisartisti jo keskiajalta lähtien. Tosin niinä aikakausina kulkijat kuuluivat lähinnä kirkon ja sitä kautta yliopiston piiriin. Mutta mielikuva boheemista Pariisista, jossa ihminen tyytyy suomalaisittain ajatellen heikompiinkin asumisoloihin vain päästäkseen nauttimaan pariisilaisesta elämänmuodosta ja tunnelmasta, elää ilmeisen vahvana.

Ahtaus ei ole Pariisissa vain ullakkoasuntojen ominaisuus, vaan hyvin monen pariisilaisen asukkaan jokapäiväistä todellisuutta.

Kesäkuisella parin viikon reissullani Pariisiin totesin taas kerran siellä vallitsevan ihmisten pakotetun likeisyyden. Metrovaunu keinahtelee läpi kaupungin ytimen kaartaen mutkissa maan alla nousten joissakin kohtaa pinnalle haukkaamaan happea pakottaen meidät kaikki niin erilaiset matkustajat lievän välinpitämättömään hiljaisuuteen vaikka kehomme painuisivat hetkittäin nihkeässä ilmanalassa kiinni toisiinsa. Kontaktista irrottaudutaan kohteliaan rauhallisesti mutisematta sanaakaan. Metron tiiviydessä pariisislaiset käyttäytyvät kuin suomalaiset. Harva katsoo toisiinsa tai sanoo mitään.

Kun puhun Pariisista, tarkastelen sitä aina samasta vanhasta näkökulmasta: Menilmontantin kukkulalta, joka 1700-luvun loppupuolella oli varsinaisten pariisilaisten viikonloppuretkeilyn aluetta viiniviljelmineen ja iloisine "guingette" -kapakoineen joita syntyi vuosi vuodelta yhä ylemmäs Pariisin pohjoisille kukkuloille.
Hieman alemmas Bellevilleen asettuivat halpoihin tönöihin asumaan ne pariisilaiset työläiset, jotka 1800-luvun puolessavälissä Hausmannin valtavien muutostöiden johdosta jäivät asunnottomiksi Champs Elyseen ja muiden parempien kortteleiden laajennustöiden alta. Pitää muistaa että täällä myös puolustettiin Pariisin kommuunia viimeiseen hengenvetoon 1871.

1920-luvulla Menilmontantin ja Bellevillen kaupunginosiin vaeltaa armenialaisia pakolaisia, kreikkalaista väestöä ja Puolan juutalaisia. Joukkoon tuovat oman lisänsä 60-luvulla pohjoisafrikkalaiset, jotka asettuvat vanhoihin tuhoon tuomittuihin taloihin, joista asukkaat on ohjattu Pariisin ulkopuolelle rakennettuihin uusiin vuokrakasarmeihin. Aasialaiset saapuvat sen jälkeen ja perustavat pieniä liikkeitä ja aikaisempaan käsityöläisten ja pikkupajojen populaation liittyvät kaupungin vuokra-asuntohin muuttavat "ranskalaiset" ja sen lisäksi taiteilijat, uuden ajan käsityöläiset joita korttelin monimuotoisuus houkuttaa. 1970-luvun lopulla kaupunginosa näyttää monin osin siltä kuin se eläisi vielä viisikymmenlukua mutta vähitellen romahtamisvaarassa olevat rakennukset tyhjennetään ja jyrätään alas. Pienet kujat kiemurtelevat pitkin korttelia sulkien sisäänsä useita pikkuruisia omakotitaloja minipuutarhoineen ja päätyvät toisinaan portaisiin noudatten ikivanhoja kulkuväyliä. 1980-luvun lopulla valtava tyhjä tontti rue Piat, rue des Couronnes, rue Julien-Lacroix -katujen alapuolella muuttuu miellyttäväksi vihreäksi puistoalueeksi - Parc de Bellevilleksi jonka suihkulähteissä korttelin kaikista erilaisista etnisistä taustoista lähtöisin olevat lapset riemusta kiljuen kirmaavat kuumina kesäpäivinä.

Katu on pariisilaisen elämänjatke
Kun täpötäydestä metrosta tai bussista tupsahtaa kadulle työpäivän jälkeen, tuntuu se todellakin jo melkein kodilta. Metro Pyrenees'n ympäristössä on pieniä erikoistuneita kirjakauppoja, luomutavaratalo ja kahdesti viikossa vihannestori levittäytyy pitkin Boulevard de Pyrenees'tä. Pieneissä supermarketeissa käytävät ovat ahtaita ja kassat hitaita. Vartijat seisovat siisteissä puvuissaan ja solmioissaan tarkastamassa kohteliaasti liian suurten kassien ja reppujen kanssa kauppaan pyrkiviä.Kassajonossa saamme tarkastella koko maailmaa tiivistettynä - afrikkalaisia äitejä perinteisine batiikkivärjättyine pukuineen vauvat puristettuina selkäpuolelle kantoliinalla, eriasteisesti hunnutettuja musliminaisia ja kaikkialla samanlaisesti pukeutuvaa nuorisoa. Ihmisten kasvoissa on luettavissa niin moninaisia kauneuden piirteitä, joiden juuret ovat kaukaisten maiden geenikartoilla. On kuin pyramidit ja moskeijoiden minareetit kolahtelisivat kohteliaasti toisiinsa nyökäten hieman synagoogaan päin. Moninaisuuden harmonia,jota niin harvoin näkee. Tässä hiljaisessa hetkessä ostoskassien kanssa me kaikki seisomme samalla viivalla mietiskellen mitä illalliseksi valmistaisimme.Tarjontaa kyllä riittää jokaiseen makuun.

Sitten vielä pieni viivähdys matkalla kotiin - kantakahvilan tai brasserien jalkakäytävälle asetetun pöydän ääressä nautitaan espresso tai café crème tai perinteinen aperitiivi Kir, jota valmistetaan Crème de Cassiksen ja valkoviinin sekoituksen lisäksi vadelma- tai mesimarjaliköörin kera tai juhlavampana versiona kuohuviinin kanssa. Parin käyntikerran jälkeen paikan isäntä kohtelee kävijää jo kuin kanta-asiakasta.

Liikkumisen logiikkaa
Jos suomalaisista tulee loistavia rallikuskeja siksi että he alaikäisinä päästelevät hormonihöyryjään pölyisillä syrjäteillä niin ranskalaisten rallikuskien selkäytimessä on varmaan samaa ainetta kuin jokaisen pariisilaisen autoilijan tai moottoripyöräilijän pujottelijan aivoissa: autoilu on täysin järjetön liikkumismuoto kapeilla kaduilla joissa tavarantoimittajien kuorma-auton vain jätetään vilkkuvalot palaen keskelle ajokaistaa lastaamisen ajaksi tai jossa polkupyörät ja mopot mutkittelevat millä tahansa kaistalla mistä vain tilaa löytävät. Ei ihme että moottoritielle vihdoin päästessään jarrupoljinta ei enää paljon painella.
Pariisin ympärillä kulkeva périférique eli kehätie on nykyisin läpi vuorokauden tukossa ja siellä edetään useimmiten n. 10 km vaihtia.

Onneksi siis ihminen voi käyttää metron ja bussien lisäksi jalkojaan sillä kävelemistä Pariisin kaduilla ja kortteleissa riittää. Jalkaisin näkee myös enemmän, eksyy sellaisille kaduille mihin ei välttämättä muuten joutuisi. Tuntee hiveleviä tuoksuja nenässään herkkukauppojen ovilla väen liikkuessa töistä kotiinpäin iltapäivän kuluessa. Voi istahtaa sopivalle terassituolille ja katsella miten valkoiseen pitkään esiliinaan pukeutunut herrasmiestarjoilija rennosti ja hienostuneesti pitää kaikista asiakkaista huolta heittäen jokaiselle jonkun pienen kommentin jolla hän luo tuttuuden ilmapiirin ja tekee todennäköisesti myös omasta työstään miellyttävämpää. En ole kohdannut kovin paljon pariisilaista tylyyttä, joka useasti mainitaan. Omalla kohteliaisuudella saa aika monta mokaakin anteeksi.

Toinen yhä käytetympi kulkuvälinen jalkojen lisäksi on polkupyötä. Pariisissa on tapahtunut hämmästyttävä muutos viime käyntini jälkeen: tien pintaan on maalattu pyöräväyliä, kaupungin vuokrapyöriä seisoo pitkissä riveissä joka korttelissa.Velib- systeemi on kolme vuotta vanha ja yhä kiinnostavampi tapa päästä nopesti perille sinne minne haluaa tai viettää mukavaa viikonloppua lasketellen pitkin pariisilaismäkiä kun pyörän voi jättää sellaiseen vuokrauspaikkaan josta ehkä ei jaksakaan polkea enää ylämäkeä kotiin.
Kaupungin pyörät on kuitenkin tarkoitettu asukkaille joilla on pankkitili, sillä käyttöaika velotetaan suoraan tililtä. Asiakkuudesta kuitenkin pyydetään 150 euron vakuus joka veloitetaan tililtä vain ongelmien sattuessa. Tämä systeemi on varmistanut sen että polkupyörien käyttäjät tunnistetaan ja pyörien katoamisia tai rikkoutumisia on helpompi välttää. Lisäksi käyttäjille annetaan bonuksia eli ilmaisaikaa pienistä palveluksista kuten esim. siitä että jättää pyöränsä ylämäellä sijaitsevalle asemalle.
Niinpä pariisilaiset viilettävät nykyisin pitkin katuja nautiskellen kesäsäästä ja urbaanista miljööstä jota on kuitenkin mukavampi tarkastella ilmavasti polkien kuin tupaten täyteen ahdetun bussin tai maan alla kuumuudessa ja tungoksessa kulkevan metron sisältä. Aivan aloittelijoille on tarjolla ilmaisia pyöräilytunteja. Pyöräilyn myötä pariisilaiset ovat alkaneet keskustella pyöräasemien nurkilla, tehdä treffejä ja luoda jonkinlaista uutta sosiaalista kanssakäymistä, joka pehmentää muuten niin kiireistä pariisilaiselämää.

Ahdas kaupunki tarjoaa ulkotilansa kaikkien käyttöön. Tai ainakin melkein kaikkien. Pitää muistaa että jokaisessa suurkaupungissa on alueita, joilla edes sen omat asukkaat eivät uskalla vapaasti kuljeskella. Kesäkuun ensimmäinen aasialaisten mielenosoitus heidän kokemaansa väkivaltaa vastaan toi esiin asian josta meidän jokaisen pitäisi olla huolissamme: etniseen ryhmään kohdistuvan hyökkäyksen julkisessa tai yksityisessä tilassa. Aikaisemmin aasialaiset eivät juuri ole pitäneet melua itsestään, mutta hyökkäys häihin ja morsiamen rahalahjojen ryöstöyritys oli se korsi joka katkaisi kamelin selän. Vaikka Ranska onkin onnistunut jollain lailla erilaisten maahanmuuttaneiden väestönosien integraatiossa, ei kenenkään pitäisi pelätä kadulla kulkemista siksi että kuuluu jonkinlaiseen vähemmistöön. Koko kansakunta on kuitenkin aina osiensa summa ja jokainen vähemmistö rakentaa yhteisöä omilla mausteillaan. Se mikä momasti mielletään perinteisesti "omaksi alkuperäiseksi" kulttuuriksi, on todellisuutta aina tuontitavaraa perunasta ja kahvista alkaen, jotka tänä päivänä ainakin suomalaisten näkökulmasta ovat jotain niin supisuomalaista ettei sitä meistä enää voi erottaa.

Yhdessä elämisen ahtaudessa on ainakin se hyvä puoli ettei voi paeta kanssaihmisten elämää. Tiivis yhteiselo kaupungin kaduilla ja kujilla, julkisissa kulkuvälineissä voi luoda edes pientä small-talkia sattumanvaraisten kohtaamisten kesken. Parasta pariisilaisnautintoa onkin ihmisten tarkastelu, puistonpenkillä tai korttelikahvilan terassilla - on kuin katselisi meluisassa elokuvasalissa toinen toistaan mielenkiintoisempia kohtauksia suuresta ja ihmeellisestä elokuvasta nimeltään "Pariisilaiselämää". Kannattaa kokeilla. Liput ovat ilmaisia.

Mannaton taivas

Vietämme Euroopan Unionissa köyhyyden poistamisen vuotta

Siitä kirjoittaa myös Helsingin Sanomien toimituspäällikkö Reetta Räty kolumnissaan ja mainitsee 37-vuotiaan tieteentekijän Esther Dulfon, joka on kutsuttu ranskalaiseen Collège de Franceen, jonka tehtävänä on "opettaa kaikkea". Tutkija johtaa myös köyhyyden poistamiseen keskittyvää laboratoriota.

Luin jutun Hesarista hämmästyneenä sillä se poikkesi suomalaisen median tonkimista poliitikkojen yhä syvenevist kytköksistä rahamaailmaan, jotka he kuitattaavat maan tapana ikäänkuin totuttuna poliittisena käytäntönä ja joihin me suomalaiset alamme jo hukkua.

Samaan aikaan media kertoi Meksikossa Oaxacan osavaltiossa suomalaisista kansalaisaktivistista heidän joutuessaan puolisotilaallisten joukkojen aseellisen hyökkäyksen kohteeksi matkallaan viemään avustustarvikkeita San Juan Copalan jossa alkuperäisintiaanit pyrkivät suojelemaan itsemääräämisoikeuttaa. Suomalaisen miehen kuolema ei ollut ensimmäinen murha tuolla alueella, jokin aika sitten siellä murhattiin kylmäverisesti kaksi nuorta naista, jotka toimittivat paikallisen yhteisöradion ohjelmaa.

Mien nämä kolme eripuolilla maailmaa tapahtunutta ja median dokumentoimaa juttua liittyvät toisiinsa?

Jos kokeilisimme vaihtaa tapahtumien maanosat ja maat toisiksi, voisimme testata miltä ne kuulostavat suomalaisesta näkökulmasta.Saisimme tulokseksi esimerkiksi korruption tahraaman meksikolaisen PRI-puolueen, jonka yhteydet rahamaailmaan ovat tunnettuja tosiasioita joille ei voi mitään ja joita voisi kuvailla käsitteellä "maan tapa". Se ei hetkauttaisi yhtäkään suomalaista, joka tyytyy median esittämiin mielikuvatotuuksiin levottomista Väli-Amerikan maista.
Voisimmeko kuvitella oman alkuperäiskansamme saamelaisten puolustavan itsemääräämisoikeuksiaan ulkomaisten avustustyöntekijöiden tukemina? Etelä-Suomen näkökulmasta saamelaisilla ei ole mitään hätää sillä usein tarkastelemme heidänkin maitaan ja mantujaan valloittaja-Suomen hyötynäkökulmasta.

Mutta jos Suomeen perustettaisiin instituutti köyhyydenpoistamiseksi ja siihen palkattaisiin tutkijoita pohtimaan aivan oikeita keinoja tilanteen muuttamiseksi, tuntisin suurta hämmästystä ja ihmetystä sillä tämä rakas maani on jo kauan aikaa kiihdyttänyt vaihtiaan tullakseen niiden kaltaisiksi, joille kansalaisten köyhyys on pohjimmiltaan vain yksilökohtaisen epäonnistumisen seurausta.

Globaali maailma tarkoittaakin sitä että kaikki edellä mainitut tapaukset voivat olla vaihtokelpoisia keskenään.
Islannin tulivuoren tuhkakin sotkee maailmanlaajuista lentoliikennettä mutta se on luonnonkatastrofi, jolle emme voi mitään. Köyhyys taas leviää kuin kulkutauti eikä se katso sen enempää maiden tai kansojen rajoja vaikka sen estäminen olisi meidän ihmisten käsissä.

Köyhyyteen voimme vaikuttaa

Koskaa mannaa ei sada taivaasta varsinkaan näillä leveysasteilla, on sitä jokaisen hiki otsallaan hankittava muilla keinoin. Ja ne jotka eivät siihen syystä tai toisesta kykene, putoavat kovin reikäisestä sosiaalisesta turvaverkosta läpi ja katoavat hiljaisuuteen. Suomalaisessa yhteiskunnassa köyhyyden olemassaolo on meikattu piiloon. Syrjäytyminen kuulostaa projektilta, jossa turhaan yritetään luoda uusia kategorioita niille, joiden elämä ei tässä yhteiskunnassa kuitenkaan muutu, koska he häiritsevät yhteiskunnan kiiltävää hyvinvointipintaa. Onko niin, että tästä syystä pelkäämme myös raivoisasti kaikkia niitä jotka muistuttavat meitä köyhyydestä?

Me emme halua nähdä romaanikerjäläisiä, koska he tuovat eurooppalaisen hädänalaisuuden ja sitä hyödyntävien verkoston "omalle maankamarallemme". Köyhyyden perässä kulkee vikkelänä rikollisuus ja ne jotka tästäkin loppumattomasta luonnonvarasta haluavat hyötyä. Siksi sitä on kai niin vaikea käsitellä - kuka niissä palatseissa oikein asustaa siellä Romaniassa? Nämä meillä piipahtelevat kerjäläiset vai heitä kiristävät mafiosot? Jos annat kolikon polvillaan kerjäävälle mummolle, kenen kuppiin se lopulta kilahtaa?

Joten mennäänpä ihan lähelle köyhyyttä jotta sen kouriintuntuvuus ja mekaniikka olisi helpommin oivallettavissa.

Suomessa köyhäksi määritellään ihminen,jonka käytettävissä olevat vuositulot ovat alle 60 prosenttia koko väestön mediaanitulosta.Siis 700 000 suomalaista jää tämän suhteellisen köyhyysrajan alle. Osalla saattaa olla käytettävissään 1000 euroa kuukaudessa mikä oikeastaan tuntuu pienipalkkaisesta yksinhuuoltajasta ihan kelpo rahalta (ennen vuokran ja muiden laskujen maksuja).Jos henkilökohtainen turvaverkko, vanhemmat, lasten isovanhemmat, ystävät ja sukulaiset eivät tue, auta, ruoki, lainaa ja lahjoita, ryömii suomalaisittain köyhä vanhempi häpeäntahraamana aamusumussa leipäjonoon tai vaipuu masennukseen.

Voisiko olla niin että moni epäkohta on kiinni asenteista ja varsinkin niiden asenteista joilla on valta?

Valta korruptoi valitettavan usein eikä se katso kansalaisuutta tai sukupuolta tai uskontoa. Sieltä yltäkylläisestä elämästä, jossa palkan lisäksi (valtaapitävät nauttivat eittämättä keskiarvoa ylemmistä tuloista)erilaisissa muodoissa tulevat edut pehmentävät kolhuja, on melkein mahdoton käsittää 14 prosentin Suomi-laivan kanssamatkustajista kuuluvan tuohon kastiin jotka mahdollisesti juuri ja juuri saavat pakolliset laskunsa maksettua mutta eivät kykene edes varautumaan ylimääräisiin lääkärikuluihin tai pesukoneen hajoamiseen.

Moni keikkuu sillä toimeentulemisen rajalla ettei sosiaalitoimisto auta, ellei sitten lähetä yli 18-vuotiasta kotona asuvaan lastaan hakemaan toimeentulotukea. Arvaan ettei esim kovin moni äiti tai isä halua aurata lapselleen polkua sosiaalitoimiston ovelle vaan mieluummin kohti koulutusta ja työtä. Ja tässähän kohtaa monen mielipiteet kärjistyvät: jollain lailla meihin on saatu iskostettua ajatus siitä että se syrjäytyneiden, köyhien, työttömien kategoria jotenkin kerjää itse kohtaloniskuja ja yllättäviä sairauksia tai on mahdollisesti käyttänyt pesukonettaa väärin - ja laiskuuttaan vinkuu yhteiskunnan rahaa jota avokätisesti tarjoillaan.
Tilastot ja tieto saattaisivat näyttää asioita oikeassa valossa mutta niin kauan kuin köyhyyden ruotiminen jää vain muutamien ajankohtaisten kakkosten tai mot:n journalistien osaksi ilman että hallitus, ministerit, kansanedustajat ja virallinen televisio paasaavat köyhyyttä vastaan kovalla äänellä, astenteet eivät muutu.

Köyhä on köyhä vaikka voissa paistaisi

Mielenterveyden keskusliiton julkaisemassa "Käsi kädessä" -lehdessä kerrotaan Tampereen yliopiston sosiaalityön laitokselta valmistuneen tutkija Suvi Krokin kirjoittamassa artikkelissa siitä miten yksinhuoltajaäidit yrittävät pärjätä köyhyydessä. Lehdessä on aika monta muutakin tarinaa tilanteista joissa jompikumpi vanhemmista on jäänyt lasten kanssa yksin pärjäämään todella niukoissa olosuhteissa. Tämäkin on niin normaalia arkea ettei siihen enää reagoida eikä varsinaista apua oikeastaan löydy. Suomalaisessa järjestelmässä vaikeuksiin joutuneen ihmisen onkin taisteltava saadakseen tukea mikä hänelle periaatteessa lain kirjaimen mukaan kuuluu.
Pitäisikö omista oikeuksistaan taistelemisen kuulua jo opetussuunitelmaan kouluissa? Kuinka selvitä Kelan ja sosiaalitoimiston kanssa, kuinka tuntea jokaisen oikeudet ja keinot puolustaa niitä? Kenen puoleen käännytään jos koetaan vääryyttä niiden tahojen puolelta, joiden velvollisuutena on kansalaisten oikeuksien turvaaminen?
En nyt tahdo luoda sitä vaikutelmaa että lapset pitäisi opettaa käymään sossun ovella jo pienestä pitäen, mutta haluaisin valottaa sitä tolsiasiaa mikä on yhä useamman kansalaisen arjen valitettava kokemus kriisitilanteessa. Julkisuudessa politiikkojen puheissa tai median sivustoilla köyhyyttä yhä pidetään poikkeustilana ja häiriönä joka mieluummin lakaistaan maton alle.

Jos köyhyys olisi yhteinen vihollisemme, joka todella halutaan poistaa lintukotoiseksi mainostetusta Suomen maastamme, niin ensin olisi poistettava ne hallinnossa piilevät esteet ja se julkinen häpeän tunne joka leimaa lastensa puolesta ruokaa jonottavaa äitiä tai isää tai sairasta yh-vanhempaa, jonka lapsi mieluummin huostaanotetaan kuin autetaan vanhempaa selviämään kotona toipilasaikana. Muutenkin sairaat, vanhukset ja kuntoutuvat tyrkätään hoitolaitosten ovista tuntemattomaan yksinäisyyteen heti kun heidät jollain lailla säällisesti saada kuljetettua ulko-ovelle iman että potilas ihan jalkoihin kuolee.
Tämän tilanteen on moni kokenut joko itse tai perheenjäsenensä kautta.

Mannaa ei sada taivaasta ja saarnaaminen onnistuu vain jos kirjoittaa menestyskirjan siitä kuinka jokainen selviytyy henkilökohtaisen sisäisen voimansa avulla

Se mikä minua tässä toukokuun viipyilevässä keväässä työväenjuhlan ja äitienpäivän välisenä aikana riepoo, on yhteiskuntamme piittaamattomuus, josta on jo tullut maan tapa. Ne, jotka eivät halua tähän maahan "ulkomaalaisia", kuvittelevat puolustavansa jotain ihmeellistä suomalaista saavutusta, jota ei enää ole olemassakaan. Ne, jotka antavat paljostaan tai vähästään järistyksen köyhdyttämille haitilaisille tai mille tahansa hyväntekeväisyys- tai avustusjärjestölle, tajuavat miten globaalia köyhyys on, vaikkakin jokaisessa maassa omansävyisensä ja tasoisensa: me täällä emme ihan vielä kuole nälkään ja vesihanasta saamme puhdasta vettä vaikka kaikki muu vietäisiin ulostotossa.

Ne, jotka liikkuvat "parempiosaisten" sfääreissä päättämässä asioistamme, ovat irtautuneet omalle kiertoradalleen, jossa viuhdotaan kovaa vauhtia kohti jotain myyttistä slogania, iskulausetta eurooppalaisesta autuaaksitekevästä markkinavoimasta. Onhan joukossa niitäkin, jotka jaksavat pakertaa omaishoitajien, paremman vanhushoidon, mielenterveyspotilaiden, heikkojen ja sorrettujen puolesta. Kiitos siitä heille. Kiitos jokaiselle kuuntelevalle korvalle ja auttavalle kädelle. Yksikään ei ole liikaa. Joku voi pelastaa taas yhden ihmisen tai kokonaisen perheen.

Olen saarnannut tänään tähän yhteisen Internet-avaruutemme hiljaisuuteen sillä en ole poliitikko, jolla olisi fooruminsa puhua ja yhteisöllisen median kuten facebookin "tietoiskut" eivät valitettavasti jaksa kiinnostaa ketään 15 minuuttia kauempaa, joten totean haikean pettyneenä, että vaikuttamisen mahdollisuudet ovat pienet niin kauan kuin köyhät ja syrjäytyneet pysyvät hiljaa oman taakkansa väsyttäminä. Me Suomessa ihmettelemme usein sitä miten Pariisissa ja Tessalonikissa palaa, kadut täyttyvät mielenosoittajista, vihaisista kansalaisista ja vieläkin vihaisemmista katukivien heittäjistä. Meillähän on niin rauhallista. Vielä. Missä vaiheessa hitaan ja kärsivällisen kansanluonteemme pinna palaa ja häpeän värittämä hylätyksi tulemisen raivo ryöstäytyy väkivallaksi? Eikö kukaan poliitikko edes aavistele mitään epäkohtien mahdollisesta räjähtämisestä käsiin?

Ainut aihe mistä tällä hetkellä kirjoitetaan arvioita, ovat anonyymien muukalaisvihaajien reaktiot.Pohdiskellaan, pitäisikö niistäkin vaieta, pitäisikö pelätä jos tuo julki humaanin asenteensa vai ollakko hissukseen ja toivoa että kaikki menee itsestään ohi? Suomessamme on valitettavasti vallalla monessa asiassa samanlainen peittelyn kulttuuri:oli sitten kyse lapsiin kohdistuvasta väkivallasta, koulukiusaamisesta, köyhyyden monista kasvoista tai historiamme häpeällisistä hetkistä - asioiden pintaa raapaistaan vähän ja jos paljastuu jotain epäilyttävää, jätetään siihen. Kuka rakentaisi sellaista toimintamallia, jonka avulla etenisimme kohti innovatiivista ja mielikuvitusrikasta, toimivaa mutta epäkohdat tunnistavaa ja tunnustavaa sekä konkreettisesti poistavaa mallia?

Miksiemme lainaisi Euroopasta muutakin kuin markkinavoimia kumartelevaa nöyryyttä ja opettelisi rakentamaan barrikaadeja joilta pakottaisimme jonkun valitsemamme valtaapitävän vastaamaan tekojensa seurauksista? En heitä ensimmäistä kiveä enkä toistakaan sillä arvostan kivimiesten nupulakivikatujen osaamista mutta jollain lailla on pelastettava se mitä tästä hyvinvointiyhteiskuntamme rippeistä on vielä pelastettavissa.

Ja vielä äitienpäivän jälkeenkin toivotan kaikille äideille yhtä taistelevia lapsia kuin karkoittettavien isoäitien perheistä löytyy. Kasvattakaa siis jälkikasvunne kapinaan, ajat ovat vaaralliset!

Kaikki vaikeat vieraani

Vieras merkitsee suomenkielessä kahta asiaa: kutsuttua ja sitä jota emme tunne

Kuka on siis minulle vieras?
Kun nuorena lähdin maailmalle, joka ei ollut samanlainen kuin tänä päivänä, tunsin saapuneeni tutulle maaperälle vaikka olinkin vieraalla maalla. Omassa kotikaupungissani olin vieras, joukkoon kuulumaton, jotenkin erilainen.

Näinä aikoina luen Helsingin Sanomien viikkoliitteestä suomalaisista, jotka asuvat ja työskentelevät Dubaissa, suomalaisista "EXPATEISTA", joille maailma on avoin paikka etsiä sitä mitä he eivät omasta maastaan ole löytäneet: työtä, kokemuksia, uusia ihmisiä, rahaa, seikkailuja.

Se on vapaaehtoista vierautta kuten omani. Itse valittua maastamuuttoa.

Tänään asun itse pikkukaupungissa ja nautin siitä että maailma on tullut tupaani. Ei se tosin aina ihan helppoa ole. Vaikka olenkin saanut ystäviksi ja tuttavikisi kutsuttuja vieraita muista maista, joudun heidän kanssaan käymään läpi niitä samoja tutustumisriittejä ja identtiteettikriisejä, joissa minua muokattiin kun olin muualla.
Me olemme jatkuvassa muutoksessa enkä pane sitä pahakseni. Joudun miettimään kuka minä olen, mitä puolustan ja mitä vastustan. Silloin "muukalaisuudella" ei ole mitään kansallista merkitystä, vaikka suo, kuokka ja jussi kuinka kaivelisivatkin sisuskaluissani. Haen samankaltaisuutta ja samoja arvoja painimalla erilaisuuden kanssa. Näin näen itseni paremmin.

Alkuperäni on aarteeni enkä ilman sitä osaisi elää. Tuntisin olevani köyhä. Keskustelin kerran erään Afrikassa syntyneen ranskalaisen kanssa, joka ei halunnut käsittää miksi intoilin siitä että Guatemalan intiaaneille opetettiin vihdoin mayojen hieroglyfejä jotta he saisivat itse lukea mitä esi-isänsä olivat kirjoittaneet. Mietin sitä, miksi tämä tuttavani koki turhana sen että tuhotun kulttuurin lapsi saisi yhteyden vuosisatojen takaiseen esi-isiensä kulttuuriin mutta käsitin että hänelle lapsena opittu ranskalainen kulttuuri oli se tärkeämpi kuin afrikkalainen jota hän ei tuntenut vaikka siihen olikin syntynyt. Hän koki omakseen ranskalaisen kulttuurin jossa oli kasvanut ja siksi sen omakseen ja alkuperäisekseen valinnut.

Eikö jokaisella ole oikeutta valita kultturinsa ja maansa jos kytkös omaan syntymäpaikkaan on katkennut?

Toisaalta tunnen myös sellaisia eurooppalaisia, jotka ovat saaneet tietoonsa oman kaukaisen alkuperänsä jossakin Afrikan maassa tai entisissä eurooppalaisen emämaansa valloittamassa kulttuurissa. He haluavat juuri kaivella niitä sisuskaluissaan kuopivia jusseja ja kuokkia ja tuntea sen suon, josta vanhempansa tai isovanhempansa ovat aikoinaan nousseet.

Omassa maassa...

tässäpä sana joka laukaisee intohimoja puoleen jos toiseen!

Jos ottaisi kyytiä ylöspäin ja kiitäisi korkelle tarkastelemaan kiihkeitä torikokouksia kauempaa, ongelmat näyttyäytyisivät erilaisina ja uudenlaisia ratkaisujakin ehkä löytyisi.
Ainakin tunteissamme tapahtuu selkeitä muutoksia kun kuulemme ihmisten hädästä vaikka kuinka kaukana kotoamme - suomalaiset ovat auttaneet uskomattoman avokätisesti Haitin maajäristyksen uhreja - siis niitä kaukaisia ihmisiä, joiden maailma on kirjaimellisesti räjähtänyt käsiin niin ettei juuri mitään yhteiskunnan rakenteista jäänyt pystyyn.

Siis meistä löytyy kansana todistettavasti myötätuntoa ihmisiä kohtaan jotka ovat menettäneet kotinsa.

Mihin se sitten katoaa kun joku "vieras" haluaisi laskea perustuksensa tälle maankamaralle?

Vierauden teemasta nousee esiin kysymys siitä kuka meistä on kotonansa?

Kotoutumisen polut - niin kutsutaan maahanmuuttajille suunnattuja opinteitä suomalaiseen kulttuuriin ja arkeen. Samaisessa Hesarin viikkoliitteessä "homma"-ryhmäläisiksi itsensä nimittävät maahanmuuttokriittiset nettikirjoittajat saivat esittää maahanmuuttoministerille kiperiä kysymyksiä.

Valitettavasti "vieraista" puhutaan niin sekavasti että samaan pussiin menevät kiintiöpakolaiset, turvapaikan hakijat sekä työperäiset maahanmuuttajat.

Onhan niitä sitten vielä sellaisiakin kun kelpuuttavat suomalaisen puolisokseen.

Ja sen lisäksi suomalaistunut vai suomettunutko lienee tuo britti Neil Hardwick joka enemmänkin vaikuttaa Tuija Ernamon serkulta tai Roman Schatz (suomeksi aarre), joka tehtailee kirjoja rakkaudesta Suomeen ja tv-ohjelmia joissa maahanmuuttajille opetetaan suomalaista kulttuuria ja näyttää naftaliinista herätetyltä elävältä Kim Floorilta (jos nuoremmat vielä muistavat tuon karvarintaisen euroviisujakin yrittäneen viriilin laulajan jostakin hamasta muinaisuudesta...) Ja monta muuta median estradille tuomaa suomettunutta tai kotoutunutta tai kokonaan suomalaista mutta hieman vieraan näköistä miestä ja naista, jotka istuvat suomalaiseen mielenmaisemaan kuin raumalaisen kontti nupulakivikatuun.

Jossakin vaiheessa nousee esiin vastarinta - me ja he -ryhmittely - vieraista tulee tosiaankin vieraita. "Tämä ei ole maan tapa" huudetaan nettipalstoilla ja tyrkitään milloin ketäkin lähijunan alle. Maan tapa... en voi estää itseäni muistamasta miten Sellon kosovolaisen murhaajan järkyttävää tekoa edelsivät kymmenet uutiset siitä miten väkivaltaista kansaa me olemme, miehet ja naiset. Kuinka me supisuomalaiset puukotamme ja ammumme toisiamme perhepiirissä, kavereiden kesken silkasta mustasukkaisuudesta, halusta rajoittaa rakkaimpamme liikkumista, tai pelkästä ahneudesta tai viinasta. Surullisella tavalla ironista että maahanmuuttaja on näin karmealla tavalla toteuttanut "maan tapaa"...

Siis puhuisimmeko pikemminkin arvoista?

Yhteisistä arvoista, joista kannattaakin keskustella yhteiskunnassa joka kohtelee lievemmin raiskauksen ja väkivaltarikosten tekijöitä kuin pyhään omaisuuteen kajoajia? Mutta puhuakseen arvoista, huutajan olisi ryömittävä esiin nettiluolastaan ja käytettävä sanoja julkisesti. On niin helppoa raivota piilostaan, haukkua nimettömästi ketä vaan, koulukaverista maahanmuuttajaan tai toisinajattelijaan kuin hengittää syvään ja harkita mitä oikeastaan ajattelee. Puhua se julki. Avoimin päin ja hunnuttamatta. Meillä vielä pitäisi olla oikeus ja mahdollisuus pelotta kertoa mielipiteemme vai onko?

Me emme elä missään suomalaisessa tyhjiössä jossa raja railona aukee, edessä länttä ja eurooppaa, takana ... niin entiset pelimerkit eivät kelpaa eikä geopoliittinen asemamme enää voi jättää meitä kaihoilemaan vain yhteen horisonttiin sillä mistään emme tiedä mitään ellemme ota selvää.
Minun arvoni ovat samat kuin ihmisoikeuksien ja lasten oikeuksien julistuksissa listatut, voisin siihen vielä lisätä naisten oikeudet kun ne niin usein unohdetaan ihmisoikeuksista. Oikeus tasa-arvoon ja omaan elämään, myös yhteisöllisyys ja vanhusten oikeus saada sitä huolta mitä he ansaitsevat elettyään tähän asti. Myös oikeus elää vaikka sukupuoltaan vaihtaneena pappina. En halua sen enempää toni halmeen kuin uskonnollisen fundamentalistinkaan käyttäytyvän näitä arvoja vastaan. Ehkä olen poikkeus. Ehkä tämä ei ole minkään maan tapa.
Haluan että jokainen koiranomistaja kerää eläimensä kikkareet kadulta ja haluan että jokainen vapaasta tahdostaan saa myös kerätä marjat vieläkin silmittömän laajoista metsistämme. Haluan osoittaa mieltäni rauhanomaisesti ilman että poliisi pamputtaa.

Minun vaikeat vieraani sieltä ja täältä ovat niitä ihmisiä joiden kanssa voin keskustella ja kiistellä ja olla eri mieltä mutta sen myötä he myös muuttuvat tutuiksi, joista voin olla varma etteivät he heitä ensimmäistä kiveä selkääni kun käännyn poispäin ja kävelen kotiini. Se vaatii energiaa ja kuuntelemista. Se vaatii myös sitä että jaksan kertoa mielipiteistäni ja arvoistani ja uskallan sen tehdä. Tässä on dilemma (vaikea, epätietoisuutta aiheuttava valinta), miten paljon uskallan ja jaksan antaa itsestäni, panna itseäni likoon, antautua vaaralle tulla väärinymmärretyksi tai torjutuksia omassa ympäristössäni tai vieraiden keskellä ollakseni oma itseni?

Haluaisin jaksaa kulkea silmät avoinna

haluaisin nähdä että afganisanilaiset muslimitytöt opettelevat skeittaamaan australialaisen nuoren miehen ohjaamina, haluaisin näyttää kaikille maailmassa suomalaisen dokumenttielokuvan "Miesten vuoro" avulla miten jäyhät pohjoisen miehet puhelevat alastomina saunassa elämänsä tunteista ja itkevät, haluaisin että me voisimme muuttua edes piirun verran ja että katseessa oleva vierauden pelko voisi joskus nyökätä päätään ja mumista edes hiljaa hyvän päivän toivotuksen vaikka toinen edes ymmärtäisi kieltä. Kaikki vaikeat vieraani tai edes joku heistä tuntuisi tutulta eikä minuakaan vieraana torjuttaisi.