Lakia, järjestystä vai kansalaistottelemattomuutta?
Saanko osallistua ostoboikottipäivään mutten kiivetä barrikaadeille pienten puolesta vallanpitäjiä vastaan?
Siinäkö se suomalaisten ja ranskalaisten asenne-ero tottelevaisuuteen ja kansalaistottelemattomuuteen piilee vai onko kyse vain ylimielisestä omahyväisestä asenteesta, jonka tietty kansa omii itselleen? Vai olemmeko me suomalaiset niin alaspainettua, eri isäntien joko suoraan tai juonikkaaseen vallanpitoon tottuneita että tottelevaisuus näkyy jo geeneissäkin?
Moottoritie on kuuma ja suorat pitkiä, näkyvyys hyvä ja kuljettaja kokenut... Nopeusrajoitukset ovat niitä varten joilla ei ole kiire ja jotka eivät osaa arvioida omaa ajokykyään. Noin keskivertosuomalaiselle poliisi on tiellä turva, ja sitä sitten harmittelee että sattui juuri nyt ylittämään sen sallitun rajan kun vastaan ajoi poliisin mustamaija. Mutta takaraivossa lainkuuliaisella kansalaisella on ehkä kuitenkin hienonhieno ajatus että noita harmillisia nopeusrajoituksia periaatteessa pitäisi noudattaa.
Latinalaisen kulttuurin vaikutuspiirissä kasvaneelle poliisi kuvastaa auktoriteettiä, jota on lupa vastustaa, vapauden estäjää kuten myöskin monet niistä liikennesäännöistä, joita täällä luterilaisuuden takamailla kunnioitetaan. Poliisi tienvierellä on harmi (paitsi jos sattuu onnettomuus) ja kiusa, joka varta vasten juuri tänä päivänä on tullut vahtimaan etten minä aja ylinopeutta vaikka tiellä ei tunnetusti ole liikennettä ja minulla on arvostelukykyä jotta välttäisin vaaratilanteet! Ehkä sieltä löytyy se eri nappula latinalaisista aivoista, jota suomalainen jäykkä lainkuuliaisuus juuri painaa;yksilöllisen ajattelun aliarvioiminen. Tai yksilöllisen tilanteen ja tarpeitten aliarvioiminen. Liikennepoliisia ei myöskään hanakasti haluta kutsua tilanteisiin, joissa voidaan itse neuvotella onnettomuuksien seurauksista. Ehkä se juontaa juurensa kotimaasta, missä valitettavasti liikennepoliisin tehtävä saattaa vaikuttaa enemmän rahastamiselta kuin asioiden tasapuoliselta järjestelyltä... (ranskalaisen suusta kuultua)
Ranskalainen ei luota järjestysvaltaan. Ja poliisi kuuluu siihen samaan porukkaan kuin opiskelijoita tai viattomia ohikulkijoita invalideiksi pamputtavat mellakkapoliisit tai armeija, johon onneksi ei ole enää pakko jokaisen nuorukaisen mennä. Kun sitten marssitaan sakkolapun perässä poliisiasemalle Suomessa, ei asenne ole kovin rauhallinen. Suurin osa kuitenkin hämmästyy positiivisesti palvelusta jota he saavat, neuvoista joita he eivät osaisi kysyä, siitä miten heille kerrotaan oikeuksistaan. Olenpa tavannut ihmisiä jotka olisivat mielellään vieneet suklaarasian poliisiasemalle elleivät ajattelisi että se voitaisiin tulkita korruptioksi!
Erilainen suhtautuminen lakiin ja järjestykseen tulee selvimmin ilmi liikennekäyttäytymisessä, tosin tiedän kyllä että kovin sukkelasti me suomalaisetkin livahdamme siitä missä aita on matalin tai jätämme varsinkin kuljettajina suojatien laidalla seisojat yhä vain seisomaan sateessa kun meillä itsellämme on niin kiire taas johonkin tehoyhteiskunnan vaatimuksiin tai huvituksiin.
Siinä mielessä osaamme kyllä olla tottelemattomia lain ja järjestyksen suhtaan mutta miten käy meiltä kansalaistottelemattomuus?
Ranskalaisella saattaa kuohahtaa jos hänestä tuntuu siltä että joku loukkaa hänen omaa yksityistä oikeuskäsitystään (pakottamalla maksamaan parkkisakot, joita Suomessa ei presidentinvaihdoksen yhteydessä armahdeta, maksamalla tv-lupa ohjelmista, joita hän ei mitenkään voi ymmärtää, pakottamalla häntä hyväksymään ettei pasteroimatonta juustoa enää saisi kaupata saati sitten syödä!) ja hän tarttuu hyvin nopeasti joko kuuluvampaan ääneen tai syyn tarpeeksi ärsyttäessä konkreettisiin toimiin. Useasti tuona vastapuolena näyttäytyy valtio ja sen koneisto byrokratioineen. Se voi olla kaikessa yksinkertaisuudessaan vaikkapa ranskalaisen maistraatin tai paikallisen kelan hapan virkailija joka saa kuulla kunniansa.Mutta jos kyseessä on yhteiskunnallinen tilanne, joka koetaan selkeästi vääräksi, ei ole mitenkään ihmeellistä, että samanmieliset löytävät toisensa jos ei nyt aivan barrikaadeilta katukivet käsissään, niin järjestäytyneessä toiminnassa esim. luvattomien pakolaisperheiden ja heidän lapsiensa olemassaolon turvaamiseksi.
Heikkojen puolustaminen - liberté, fraternité, égalité?
Joitakin vuosia sitten opettajaystäväni Pariisissa partioivat kukin vuorollaan läheisessä katolisessa kirkossa, johon heidän koulunsa oppilaat perheineen, useimmat eri Afrikan maista "pimeinä pakolaisina" tultuaan olivat paenneet uusien hallituksen karkoituspäätösten takia. Koulun rehtori ei suostunut ilmiantamaan niitä lapsia, joiden vanhemmat asuivat maassa ilman oleskelulupaa tai pakolaisstatusta vaan puolusti heidän lastensa oikeutta tulla kouluun ja saada opetusta. Opettajat asettuivat samaan rintamaan ja asettivat itsensa alttiiksi poliisin voimankäytölle. Minusta se oli kunnioitettava teko jonka perusteet ymmärrän hyvin: lasten oikeuksien puolustaminen olemalla sitten vaikka kansalaistottelematon.
Meilläkin on jo pari kertaa koettu tämäntapainen, tosin vain yhteen henkilöön tai perheeseen kohdistuva suojelu, jossa toimijana on tosin ollut valtiollinen kirkko, mutta myös ihmisiä, joiden mielestä vääryyttä täytyy vastustaa jollakin konkreettisella tavalla.
Entä sitten omat pienet ja läheiset vääryytemme? Köyhää tai sairasta (vai kuulostaako paremmalta sanoa kuten Hesarin kuukausiliitteessä - vähävaraista ja vaikkapa osittain toimintakyvytöntä) ihmistä ei puolusta pontevasti kovinkaan moni. Viime aikoina on tullut pariinkin kertaan esiin, miten tässäkin pikkukaupungissa ihmiset käyvät hakemassa ruokaa ja leipää sieltä mistä saavat. Ja jos ei ole kyse vain leivästä, niin useasti puute näyttäytyy muussa muodossa - sairaanhoidosta maksetaan vain osa ja jos itse hakee ns. vaihtoehtoisia hoitoja vaivoihin, joiden edessä lääkärit pyörittelevät päätään, ei tipu mistään taloudellista tukea. Tarvitsemmeko kansalaistottelematonta Robin Hoodia? Joka ottaisi sieltä missä on liikaa ja jakaisi sinne missä tarvitaan lisää? Vai miten saisimme revittyä välinpitämättömyyttä itsestämme ja kanssaihmisistämme vähemmäksi?
Me suomalaiset luotamme virkavaltaan, kuten poliisiin joka tulee paikalle kun perheenjäsen lyö toista perheenjäsentä, me luotamme jollakin lailla siihen terveydenhuoltoon, mikä meille taataan kunnes ehkä huomaamme ettei se ollutkaan ihan kaikkien ulottuvilla. Luotammeko kansanedustajiin tai kaupunginvaltuutettuihin, jotka olemme itse pienellä äänellämme valinneet?
Vai jätämmekö asiat vain laiskuuttamme niiden hoidettavaksi, joille se "viran puolesta" kuuluu?
Pitäisikö lievää tottelemattomuutta alkaa harjoittaa kun näemme kaiken mihin emme voi luottaa?
Asuntoja ehkä ei voi vallata netissä, mutta muita samanmielisiä siellä voi kohdata vaikka yksinkertaisen adressin muodossa. Niilläkin näyttäisi olevan jonkinlainen vaikutus ainakin siinä mikä koskee tiettyjen mielipiteiden ja epäkohtien tuomista esille. Mutta kun me täällä pohjolassa (Satakunta taitaa olla yksi niistä päällisin puolin kankeimmista alueista) emme osaa olla niin helposti toisiamme lähellä, on vaikea kuvitella raumalaisia vaikka käsi kädessä muodostamaan tiiviin ringin aluesairaalan ympärille. Muutoinhan se kohta karkaa täältä Poriin niinkuin muutkin tärkeät asiat joita raumalaiset valtuutetut pitävät ilmeisesti liian vähämerkityksellisinä vetovoimatekijöinä... Ja kukapa nyt sairaalaa tarvitsisi kun paikkakunnalle halutaan tervettä työikäistä väkeä!
Näinkin pienessä kaupungissa kunnanvaltuutetut ja hallituksen jäsenet sekä päättävät virkamiehet tuntuvat elävän niin kovin kaukana toisistaan tai kaupunkilaisten todellisuudesta. Pitäisikö näitä lähimmäisiä vallanpitäjiä ravistella esim. keksimällä varsinainen ensi kesän vetonaula Kuuskajaskariin sijoittuvasta survival-leiristä tosi-tv-meiningillä, jossa osanottajat kohtaavat täysin umpivieraskielisen maailman, vuotavat teltat, ensi-apu -pisteet joista puuttuu osa lääkkeistä ja ammattitaidosta ja jossa aina päivän häviäjäryhmälle annetaan vain Eu-kassillinen näkkileipää ja makaroonia... Leikin voittaisi se ryhmä, joka onnistuisi puhumaan puolelleen eniten pusikoissa piileskeleviä kansalaisaktivisteja tai viherpipertäjiä. Greenpeaceläiset sitten kuvaisivat kaiken media-alan opiskelijoiden kanssa (joille tällä kertaa maksettaisiin työnteosta) ja ohjelman tuotto käytettäisiin suoralla kansanäänestyksellä valittavaan kohteeseen. (Huom. äänestys tapahtuu ilman kännyköitä, koska kaikki eivät välttämättä erota enää mitään tuon pienen pakkokulutusvälineen ruudulta).
Ei niin että minulla olisi mitään kunnallispolitiikkaa vastaan, tiedän että jotkut yrittävät rehellisesti ajaa hyviä asioita, tämä oli vain yksi esimerkki siitä mikä voisi olla kansalaistottelemattomuuteen innoittavan ärtymykseni syy ja mikä sellainen ryhmä, jota vastaan voisin kuvitella taistelevani ja keinot, joilla tosiaan täytettäisiin tuo tähän päivään niin tiiviisti kuuluva showbisnes -ajattelutapa.
Ja miten tämä kaikki liittyy ranskalaisiin ja latinalaiseen kulttuuriin? No, monikulttuurisuuden ylläpitämiseksi värvättäisiin vastaavasti monikulttuurinen paikallisjoukkue ja katsottaisiin miten kansalaistottelemattomuuden maaottelussa käy!
