Vietämme Euroopan Unionissa köyhyyden poistamisen vuotta
Siitä kirjoittaa myös Helsingin Sanomien toimituspäällikkö Reetta Räty kolumnissaan ja mainitsee 37-vuotiaan tieteentekijän Esther Dulfon, joka on kutsuttu ranskalaiseen Collège de Franceen, jonka tehtävänä on "opettaa kaikkea". Tutkija johtaa myös köyhyyden poistamiseen keskittyvää laboratoriota.
Luin jutun Hesarista hämmästyneenä sillä se poikkesi suomalaisen median tonkimista poliitikkojen yhä syvenevist kytköksistä rahamaailmaan, jotka he kuitattaavat maan tapana ikäänkuin totuttuna poliittisena käytäntönä ja joihin me suomalaiset alamme jo hukkua.
Samaan aikaan media kertoi Meksikossa Oaxacan osavaltiossa suomalaisista kansalaisaktivistista heidän joutuessaan puolisotilaallisten joukkojen aseellisen hyökkäyksen kohteeksi matkallaan viemään avustustarvikkeita San Juan Copalan jossa alkuperäisintiaanit pyrkivät suojelemaan itsemääräämisoikeuttaa. Suomalaisen miehen kuolema ei ollut ensimmäinen murha tuolla alueella, jokin aika sitten siellä murhattiin kylmäverisesti kaksi nuorta naista, jotka toimittivat paikallisen yhteisöradion ohjelmaa.
Mien nämä kolme eripuolilla maailmaa tapahtunutta ja median dokumentoimaa juttua liittyvät toisiinsa?
Jos kokeilisimme vaihtaa tapahtumien maanosat ja maat toisiksi, voisimme testata miltä ne kuulostavat suomalaisesta näkökulmasta.Saisimme tulokseksi esimerkiksi korruption tahraaman meksikolaisen PRI-puolueen, jonka yhteydet rahamaailmaan ovat tunnettuja tosiasioita joille ei voi mitään ja joita voisi kuvailla käsitteellä "maan tapa". Se ei hetkauttaisi yhtäkään suomalaista, joka tyytyy median esittämiin mielikuvatotuuksiin levottomista Väli-Amerikan maista.
Voisimmeko kuvitella oman alkuperäiskansamme saamelaisten puolustavan itsemääräämisoikeuksiaan ulkomaisten avustustyöntekijöiden tukemina? Etelä-Suomen näkökulmasta saamelaisilla ei ole mitään hätää sillä usein tarkastelemme heidänkin maitaan ja mantujaan valloittaja-Suomen hyötynäkökulmasta.
Mutta jos Suomeen perustettaisiin instituutti köyhyydenpoistamiseksi ja siihen palkattaisiin tutkijoita pohtimaan aivan oikeita keinoja tilanteen muuttamiseksi, tuntisin suurta hämmästystä ja ihmetystä sillä tämä rakas maani on jo kauan aikaa kiihdyttänyt vaihtiaan tullakseen niiden kaltaisiksi, joille kansalaisten köyhyys on pohjimmiltaan vain yksilökohtaisen epäonnistumisen seurausta.
Globaali maailma tarkoittaakin sitä että kaikki edellä mainitut tapaukset voivat olla vaihtokelpoisia keskenään.
Islannin tulivuoren tuhkakin sotkee maailmanlaajuista lentoliikennettä mutta se on luonnonkatastrofi, jolle emme voi mitään. Köyhyys taas leviää kuin kulkutauti eikä se katso sen enempää maiden tai kansojen rajoja vaikka sen estäminen olisi meidän ihmisten käsissä.
Köyhyyteen voimme vaikuttaa
Koskaa mannaa ei sada taivaasta varsinkaan näillä leveysasteilla, on sitä jokaisen hiki otsallaan hankittava muilla keinoin. Ja ne jotka eivät siihen syystä tai toisesta kykene, putoavat kovin reikäisestä sosiaalisesta turvaverkosta läpi ja katoavat hiljaisuuteen. Suomalaisessa yhteiskunnassa köyhyyden olemassaolo on meikattu piiloon. Syrjäytyminen kuulostaa projektilta, jossa turhaan yritetään luoda uusia kategorioita niille, joiden elämä ei tässä yhteiskunnassa kuitenkaan muutu, koska he häiritsevät yhteiskunnan kiiltävää hyvinvointipintaa. Onko niin, että tästä syystä pelkäämme myös raivoisasti kaikkia niitä jotka muistuttavat meitä köyhyydestä?
Me emme halua nähdä romaanikerjäläisiä, koska he tuovat eurooppalaisen hädänalaisuuden ja sitä hyödyntävien verkoston "omalle maankamarallemme". Köyhyyden perässä kulkee vikkelänä rikollisuus ja ne jotka tästäkin loppumattomasta luonnonvarasta haluavat hyötyä. Siksi sitä on kai niin vaikea käsitellä - kuka niissä palatseissa oikein asustaa siellä Romaniassa? Nämä meillä piipahtelevat kerjäläiset vai heitä kiristävät mafiosot? Jos annat kolikon polvillaan kerjäävälle mummolle, kenen kuppiin se lopulta kilahtaa?
Joten mennäänpä ihan lähelle köyhyyttä jotta sen kouriintuntuvuus ja mekaniikka olisi helpommin oivallettavissa.
Suomessa köyhäksi määritellään ihminen,jonka käytettävissä olevat vuositulot ovat alle 60 prosenttia koko väestön mediaanitulosta.Siis 700 000 suomalaista jää tämän suhteellisen köyhyysrajan alle. Osalla saattaa olla käytettävissään 1000 euroa kuukaudessa mikä oikeastaan tuntuu pienipalkkaisesta yksinhuuoltajasta ihan kelpo rahalta (ennen vuokran ja muiden laskujen maksuja).Jos henkilökohtainen turvaverkko, vanhemmat, lasten isovanhemmat, ystävät ja sukulaiset eivät tue, auta, ruoki, lainaa ja lahjoita, ryömii suomalaisittain köyhä vanhempi häpeäntahraamana aamusumussa leipäjonoon tai vaipuu masennukseen.
Voisiko olla niin että moni epäkohta on kiinni asenteista ja varsinkin niiden asenteista joilla on valta?
Valta korruptoi valitettavan usein eikä se katso kansalaisuutta tai sukupuolta tai uskontoa. Sieltä yltäkylläisestä elämästä, jossa palkan lisäksi (valtaapitävät nauttivat eittämättä keskiarvoa ylemmistä tuloista)erilaisissa muodoissa tulevat edut pehmentävät kolhuja, on melkein mahdoton käsittää 14 prosentin Suomi-laivan kanssamatkustajista kuuluvan tuohon kastiin jotka mahdollisesti juuri ja juuri saavat pakolliset laskunsa maksettua mutta eivät kykene edes varautumaan ylimääräisiin lääkärikuluihin tai pesukoneen hajoamiseen.
Moni keikkuu sillä toimeentulemisen rajalla ettei sosiaalitoimisto auta, ellei sitten lähetä yli 18-vuotiasta kotona asuvaan lastaan hakemaan toimeentulotukea. Arvaan ettei esim kovin moni äiti tai isä halua aurata lapselleen polkua sosiaalitoimiston ovelle vaan mieluummin kohti koulutusta ja työtä. Ja tässähän kohtaa monen mielipiteet kärjistyvät: jollain lailla meihin on saatu iskostettua ajatus siitä että se syrjäytyneiden, köyhien, työttömien kategoria jotenkin kerjää itse kohtaloniskuja ja yllättäviä sairauksia tai on mahdollisesti käyttänyt pesukonettaa väärin - ja laiskuuttaan vinkuu yhteiskunnan rahaa jota avokätisesti tarjoillaan.
Tilastot ja tieto saattaisivat näyttää asioita oikeassa valossa mutta niin kauan kuin köyhyyden ruotiminen jää vain muutamien ajankohtaisten kakkosten tai mot:n journalistien osaksi ilman että hallitus, ministerit, kansanedustajat ja virallinen televisio paasaavat köyhyyttä vastaan kovalla äänellä, astenteet eivät muutu.
Köyhä on köyhä vaikka voissa paistaisi
Mielenterveyden keskusliiton julkaisemassa "Käsi kädessä" -lehdessä kerrotaan Tampereen yliopiston sosiaalityön laitokselta valmistuneen tutkija Suvi Krokin kirjoittamassa artikkelissa siitä miten yksinhuoltajaäidit yrittävät pärjätä köyhyydessä. Lehdessä on aika monta muutakin tarinaa tilanteista joissa jompikumpi vanhemmista on jäänyt lasten kanssa yksin pärjäämään todella niukoissa olosuhteissa. Tämäkin on niin normaalia arkea ettei siihen enää reagoida eikä varsinaista apua oikeastaan löydy. Suomalaisessa järjestelmässä vaikeuksiin joutuneen ihmisen onkin taisteltava saadakseen tukea mikä hänelle periaatteessa lain kirjaimen mukaan kuuluu.
Pitäisikö omista oikeuksistaan taistelemisen kuulua jo opetussuunitelmaan kouluissa? Kuinka selvitä Kelan ja sosiaalitoimiston kanssa, kuinka tuntea jokaisen oikeudet ja keinot puolustaa niitä? Kenen puoleen käännytään jos koetaan vääryyttä niiden tahojen puolelta, joiden velvollisuutena on kansalaisten oikeuksien turvaaminen?
En nyt tahdo luoda sitä vaikutelmaa että lapset pitäisi opettaa käymään sossun ovella jo pienestä pitäen, mutta haluaisin valottaa sitä tolsiasiaa mikä on yhä useamman kansalaisen arjen valitettava kokemus kriisitilanteessa. Julkisuudessa politiikkojen puheissa tai median sivustoilla köyhyyttä yhä pidetään poikkeustilana ja häiriönä joka mieluummin lakaistaan maton alle.
Jos köyhyys olisi yhteinen vihollisemme, joka todella halutaan poistaa lintukotoiseksi mainostetusta Suomen maastamme, niin ensin olisi poistettava ne hallinnossa piilevät esteet ja se julkinen häpeän tunne joka leimaa lastensa puolesta ruokaa jonottavaa äitiä tai isää tai sairasta yh-vanhempaa, jonka lapsi mieluummin huostaanotetaan kuin autetaan vanhempaa selviämään kotona toipilasaikana. Muutenkin sairaat, vanhukset ja kuntoutuvat tyrkätään hoitolaitosten ovista tuntemattomaan yksinäisyyteen heti kun heidät jollain lailla säällisesti saada kuljetettua ulko-ovelle iman että potilas ihan jalkoihin kuolee.
Tämän tilanteen on moni kokenut joko itse tai perheenjäsenensä kautta.
Mannaa ei sada taivaasta ja saarnaaminen onnistuu vain jos kirjoittaa menestyskirjan siitä kuinka jokainen selviytyy henkilökohtaisen sisäisen voimansa avulla
Se mikä minua tässä toukokuun viipyilevässä keväässä työväenjuhlan ja äitienpäivän välisenä aikana riepoo, on yhteiskuntamme piittaamattomuus, josta on jo tullut maan tapa. Ne, jotka eivät halua tähän maahan "ulkomaalaisia", kuvittelevat puolustavansa jotain ihmeellistä suomalaista saavutusta, jota ei enää ole olemassakaan. Ne, jotka antavat paljostaan tai vähästään järistyksen köyhdyttämille haitilaisille tai mille tahansa hyväntekeväisyys- tai avustusjärjestölle, tajuavat miten globaalia köyhyys on, vaikkakin jokaisessa maassa omansävyisensä ja tasoisensa: me täällä emme ihan vielä kuole nälkään ja vesihanasta saamme puhdasta vettä vaikka kaikki muu vietäisiin ulostotossa.
Ne, jotka liikkuvat "parempiosaisten" sfääreissä päättämässä asioistamme, ovat irtautuneet omalle kiertoradalleen, jossa viuhdotaan kovaa vauhtia kohti jotain myyttistä slogania, iskulausetta eurooppalaisesta autuaaksitekevästä markkinavoimasta. Onhan joukossa niitäkin, jotka jaksavat pakertaa omaishoitajien, paremman vanhushoidon, mielenterveyspotilaiden, heikkojen ja sorrettujen puolesta. Kiitos siitä heille. Kiitos jokaiselle kuuntelevalle korvalle ja auttavalle kädelle. Yksikään ei ole liikaa. Joku voi pelastaa taas yhden ihmisen tai kokonaisen perheen.
Olen saarnannut tänään tähän yhteisen Internet-avaruutemme hiljaisuuteen sillä en ole poliitikko, jolla olisi fooruminsa puhua ja yhteisöllisen median kuten facebookin "tietoiskut" eivät valitettavasti jaksa kiinnostaa ketään 15 minuuttia kauempaa, joten totean haikean pettyneenä, että vaikuttamisen mahdollisuudet ovat pienet niin kauan kuin köyhät ja syrjäytyneet pysyvät hiljaa oman taakkansa väsyttäminä. Me Suomessa ihmettelemme usein sitä miten Pariisissa ja Tessalonikissa palaa, kadut täyttyvät mielenosoittajista, vihaisista kansalaisista ja vieläkin vihaisemmista katukivien heittäjistä. Meillähän on niin rauhallista. Vielä. Missä vaiheessa hitaan ja kärsivällisen kansanluonteemme pinna palaa ja häpeän värittämä hylätyksi tulemisen raivo ryöstäytyy väkivallaksi? Eikö kukaan poliitikko edes aavistele mitään epäkohtien mahdollisesta räjähtämisestä käsiin?
Ainut aihe mistä tällä hetkellä kirjoitetaan arvioita, ovat anonyymien muukalaisvihaajien reaktiot.Pohdiskellaan, pitäisikö niistäkin vaieta, pitäisikö pelätä jos tuo julki humaanin asenteensa vai ollakko hissukseen ja toivoa että kaikki menee itsestään ohi? Suomessamme on valitettavasti vallalla monessa asiassa samanlainen peittelyn kulttuuri:oli sitten kyse lapsiin kohdistuvasta väkivallasta, koulukiusaamisesta, köyhyyden monista kasvoista tai historiamme häpeällisistä hetkistä - asioiden pintaa raapaistaan vähän ja jos paljastuu jotain epäilyttävää, jätetään siihen. Kuka rakentaisi sellaista toimintamallia, jonka avulla etenisimme kohti innovatiivista ja mielikuvitusrikasta, toimivaa mutta epäkohdat tunnistavaa ja tunnustavaa sekä konkreettisesti poistavaa mallia?
Miksiemme lainaisi Euroopasta muutakin kuin markkinavoimia kumartelevaa nöyryyttä ja opettelisi rakentamaan barrikaadeja joilta pakottaisimme jonkun valitsemamme valtaapitävän vastaamaan tekojensa seurauksista? En heitä ensimmäistä kiveä enkä toistakaan sillä arvostan kivimiesten nupulakivikatujen osaamista mutta jollain lailla on pelastettava se mitä tästä hyvinvointiyhteiskuntamme rippeistä on vielä pelastettavissa.
Ja vielä äitienpäivän jälkeenkin toivotan kaikille äideille yhtä taistelevia lapsia kuin karkoittettavien isoäitien perheistä löytyy. Kasvattakaa siis jälkikasvunne kapinaan, ajat ovat vaaralliset!
