Aamu on aurinkoinen mutta jo liian pitkällä. En ehdi lukea sunnuntain lehtiä ennen puoltapäivää. Sunnuntaistani on varastettu yksi tunti. Kello on väännettävä eteenpäin. Jotta iltaisin olisi vielä hieman enemmän valoista aikaa. Siis tehokasta tuottavaa työaikaa.
Eläkeikää kiskotaan samalla vauhdilla eteenpäin ja opiskeluaikoja halutaan lyhentää. Mihinkään väliin ei saisi jäädä pientäkään hengähdystaukoa sillä ihmisen ei ole tarkoitus mietiskellä ja pohtia omaa elämäänsä ja sen suuntaa.
Ne "onnelliset" työelämän jäsenet saavat venyttää muitakin kuin lihaksiaan pystyäkseen täyttämään työelämän ja markkinatalouden vaateet. Kun viikonloppu koittaa, saa sen toki käyttää kuluttamiseen jotta markkinatalouden ahnas maha taas täyttyisi. Ja näin pyörimme puolitajuttomina kohti rotkon reunaa.
Earth hour-tapahtuma energian käytön vähentämiseksi meni sekin pikaisesti ohi. Itse katsoin televisiosta Teema-kanavalta Janne Kuusen dokumenttiä eräästä suomalaisesta hiljaisesta miehestä, Matti Pellonpäästä ja mietiskelin sen äärellä etenkin Aki Kaurismäen elokuvien ajatonta ulottuvuutta. Kuka muu suomalainen ohjaaja olisi yhtä hartaalla pieteetillä kuvannut yksinkertaisen työn tekemistä? (No ehkä Markku Pölönen "koirankynnen leikkaajassa" kalastamisoperaatiota tukkikämpällä ja saaliin valmistamista herkulliseksi ateriaksi). Vanhana varastomiehenä Aki ehkä tajusi enemmän kuin suuria optio-operaatiota pyörittelevät business-miehet konsanaan siitä miten tämä yhteiskunta toimii .Loppujen lopuksi kyse on kuitenkin ruoan hankkimisesta pöytään ja pienen ihmisen yksinkertaisen elämän kunnioittamisesta.
Kaikki nuokin arvot tuntuvat vajonneen jonnekin taloudellisten tsunamiaaltojen kohuun, jonne hautautuvat muutkin katastrofien uhrit. Uuden tuottaminen ja yhä rajumpi kulutus näyttävät olevan joka puolella vain se yksi ja ainoa totuus jonka nimeen vannotaan.
En siis sytyttänyt kynttilöitä "Earth hour" -hetken kunniaksi kotona tai facebookissa, joka nykyään on myöskin yksi tehokkuuden ja nopeuden sosiaalisista mittareista. Kun vapaa-aikana ei enää ehditä olla oikeasti ihmisten kanssa,ollaan facebookissa kommunikoimassa ja samalla luomassa itsestämme sitä kuvaa jonka haluaisimme ulospäin esitellä. Sanonko nyt jotakin, josta saan loukkaantuneita ja kiukustuneita vastalauseita? Facebook on siinäkin nopea välinen: sen näennäinen vapaus peittää alleen sen tosiasian että se käyttäytyy kuten mikä tahansa muu sosiaalinen yhteisö - hehkuttaa lemmikkejään ja tyrmää väärinajattelijat. Se on kuitenkin yhteisö, johon on jollakin lailla kuuluttava ollakseen vajoamatta täydelliseen sosiaalisen unohduksen suohon.
Sen tarjottimella tarjotaan muutakin kuin cocail-paloja itsekeskeisyyden kutsuilla. Sen nopeus ja levinnäisyys on saattanut yhteen kapinoitsijoita sekä meillä että muualla. Se voi toimia epävirallisena tiedottamisen verkostona kuten olemme nähneet silloin kun on kyse yhteiskunnista,joissa sananvapaus on täysin tuntematon suure. Siellä voi ajaa hitauden ja mietiskelynkin asiaa - nopeasti. Kuten esimerkiksi välittää tietoa siitä että 4.4. Internetissä saa "ensi-iltansa" "Ajan Henki" (Zeitgeist-liikkeen suomalainen vastine) dokumentti, joka ainakin trailerinsa puolesta vaikuttaa mielenkiintoiselta ja erilaiselta näkökulmalta tämän maailman kiirehtimiseen kohti omaa kuolemaansa.
Syö hitaammin, nauti elämästäsi, hidasta vauhtiasi, ole joutilas... nämähän ovat kaikki täyttä anarkiaa hehkuttavia asenteita! Miksei meillä ole eduskuntavaaleissa Hidastus-puoluetta? Äänestäisin sitä heti. Mutta kun katselen ehdokkaina olevien henkilöiden aikataulua, kuuntelen kuinka se ja tuo puolue "jalkautuu kansan pariin" ja aikoo kätellä puolta miljoonaa suomalaista, en yhtään ihmettele, ettei joutilaisuutta tai rennompaa elämänotetta edustavaa Hidastus-puoluetta ole luotu tähän supertehokkaiden formulapuolueiden joukkoon. En myöskään ihmettele sitä että "perussuomalaisten" puolue on kahminut yksinkertaisesti ja selkästi esitetyillä lauseillaan kannatusta koska sen hokemat simppelit käsitykset on helppo niellä. Nopeasti, sen pitemmälle ajattelematta. On selvää että kun maailma yhä enemmän paljastaa kaoottista puoltaan, ihmisen biologinen tukiasema haluaa hakeutua yhä lähemmäs jotakin tuttua ja turvalliseksi koettua, yksinkertaisia periaatteita, hahmotettavia käsitteitä. Yksi ongelma tässäkin asenteessa on: me emme enää elä rajatussa maailmassa ja sitä tosiasiaa ei voi mitenkään muuttaa toiseksi vaikka rakentaisimme Berliinin muurin koko pienen Suomemme ympärille.
Laivat kulkevat, tuulet tuovat radioaktiivista säteilyä (ehkä sitä joskus myöskin vievät meiltä muualle), itse emme tuota edes niin paljoa ravintoa että tulisimme omassa yksinäisyydessämme sillä toimeen. Siksi "perussuomalaisuuden" käsite on mielestäni mielenkiintoisen ristiriitainen. Sehän pitää sisällää erottelun jollain lailla "oikeampiin", alkuperäisiin ehkä vielä keskimääräisiin suomalaisiin. Euroopan Unionin jäsenmaana olemme sitoutuneet tähän suurempaan yhteisöön jonka etelärajoilla poliittiset ja nälkäpakolaiset (en pidä taloudellisen pakolaisen nimikkeestä) heittäytyvät mereen päästäkseen pelastautumaan vielä kelluvalle Eurooppalautalle. Jos meidän rajoillamme täällä pohjoisessa tapahtuisi jokin katastrofi joka lähettäisi aaltoliikkeen tavoin "raukoille rajoillemme" valtavan pakolaismassan, emmekö mekin pyytäisi yhteiseltä Euroopalta apua?
"Perussuomalaisuuteen" tai kansalliseen eristäytymiseen kuuluu siis ajatuksena "vieraiden" erottaminen. Suomessa on jo tapahtunut viimeiset kymmenen vuotta tätä samaa erottamiseta eri yhteiskuntaluokkiin - niihin jotka pärjäävät hyvin, tulevat toimeen, voivat elää siinä illuusion värittämässä maailmassa jossa ostellaan taulutelevisioita, kaukomatkoja, kodinkoneita,autoja, kesämökkejä ja niihin toisiin. Niillä toisilla ei ole työterveyshuoltoa ja ne maksavat vähistä varoistaan kaikki sairaalamaksut. Ne eivät "joudu turvautumaan sosiaaliapuun" kuten mediassa usein mainostetaan, vaan ne eivät pääse sen piiriin koska tietävät, ettei sellaista sosiaalista apua tältä yhteiskunnalta enää tule. Nämä ihmiset siis ovat jo merkittyjä, toisia, vieraita ja heidän sisällään koulutus,sukupuoli,seksuaalinen suuntautuneisuus ja "alkuperä", muukalaisuus jakavat heitä vain uusiin syrjäytymisen luokkiin. Jos kapitalististen kokoomuslaisten apartheid lakaisisi heidät mielellään maton alle tai omiin pikkureservaatteihinsa toivoen heidän parhaimmillaan osallistuvan "kansakunnan" voitontavoitteluun edes alipalkattuina työläisinä tai inhimillisen huoltotyöntekijöinä nälkäpalkalla, niin millä lailla perussuomalaiset tästä joukosta onkivat ne omansa ja heittävät epäkelvot rajojemme ulkopuolelle?
Kenen rajoja me oikeasti puolustamme ja ketä vastaan?
Kiireestä ja ajan puutteesta päästiin siis sittenkin puoluepolitiikkaan. Olen ehkä oikonut polkuja ja antanut ajatusteni risteillä mutta silläkin on syynsä: tänä aurinkoisena sunnuntaina olen jättänyt siivoamisen, ruoan laiton, pesemisen ja muun tuikitärkeän kotitoiminnan vähemmälle, lukenut sanomalehtiä ja mietiskellyt flunssaisena peiton alla elämänmenoa. Minulla on ollut vähän aikaa. Sitä niin arvokasta aikaa, jota haluaisin lisää. Ja mitä enemmän minulla on aikaa, sitä enemmän vahvistuu ajatus siitä että vauhtia olisi hidastettava, ei yksin vaan yhdessä meidän olisi painettava jarrua. Pikaisesti. Jotta vielä olisi jotain pelastettavaa. Jotain missä tehdä puoluepolitiikkaa, kinastella eroista ja yhtenäisyyksistä, vatvoa avioliittolakia ja kirjoittaa mielipidekirjoituksia.
Kun katselin eilispäivänä sieltä peiton alta luontodokumenttia saksalaisesta Emse-joen laaksosta, jossa majavat ja alueelle uudelleen istutetut vesikot pulahtelivat nappaamaan kaloja tuulen hivellessä niittyjä, mietin mahdanko oikeasti katsella todellisuutta vai mahdanko tulevaisuudessa esitellä tuota luonnon monimuotoisuutta lapsenlapsilleni vain television luontodokumenttien avulla.
Haluaisin vielä nähdä sen omin silmin. Meloa kajakilla puhdasvetisen järven poikki,jossa Saimaanorpan pää pilkistäisi silloin tällöin esiin, sytyttää tulet illalla rannalla ja kuunnella vesilintujen ääniä. Haluaisin nähdä maitovalaan. Haluaisin kulkea pitkin pyhiinvaellusreittejä eteläisessä Euroopassa, tutustua Montenegron luostareihin, katsoa Santorinin tulivuoren sammunutta kraateria ja tunnistaa ikuisuuden. Huokaista ettei aika meitä muuta, vaikka ajan puute meissä nämä inhimilliset haaveet tappaakin.
Hidastakaamme siis 04.04. Internetissä "Ajan hengen" ääreen, onko sen keräämissä mielipteenpalasissa jotain totta ja oikeaa...
