Kaksi lausetta jotka täydentävät toisiaan ja joihin törmäsin keväällä kun lukioikäinen tyttäreni valmisteli aiheesta kouluesseetä.
"Carpe diem" on kyllästymiseen asti tuttu amerikkalisista elämäntapaohjeista, elokuvista ja kaikenlaisista new-age-tee-elämäsi-paremmaksi -kirjoituksista. "Memento mori" oli teini-ikäiselle hieman hankalampi hahmottaa - "miksi nuoren pitäisi miettiä kuolemaa?"
Miten surullisen tutuksi tuo kysymys on perjantaista 22.07. asti meille kaikille tullut ja vielä niin lähellä kuin turvallisessa Norjassa, jossa samaa kansalaisuutta oleva, itsekin vielä nuori mies ilmestyi sosiaalidemokraattien nuortenleirille tuhoamaan kymmenien lasten ja nuorten ja heidän perheittensä elämän.
Luen tuulisen berliiniläiskahvilan terassilla Berliner Zeitungia ja tunnen kylmää kauhua journalistin sanojen myötä. Ei nuoren pidäkään miettiä kuolemaa. Ei ole mitään syytä miksi kenenkään heistä pitäisi pelätä järjetöntä väkivaltaa. On hyvin vähän sanottavaa tuohon tapahtumaan. Sanat kalpenevat tosiasioiden edessä. Tätä tapahtunutta et voi lykätä mihinkään tuntemaasi lokeroon, sille ei voi löytää selitystä eikä lohtua. Se on karmaiseva. En voi tehdä muuta kuin niin monet muutkin - hiljentyä.
Samassa sanomalehdessä on juttu saksalaisesta poliitikosta Thilo Sarrazinistä, entisestä valtiovarainministeristä,jonka kirja muslimivähemmistön mahdottomuudesta integroitua saksalaiseen yhteiskuntaan on tuttu suomalaisestakin mediasta. Hän käväisi ZDF-televisioryhmän kanssa jokunen aika sitten monikultturisessa Kreutzbergin korttelissa jota juuri pitää turkkilaisvähemmistön ylikansoittamana ja sai omaksi hämmästyksekseen tylyn vastaanoton. Ehkä hän monien mielestä kertoi sen mitä osa saksalaisistakin (ja miten tässä nyt taas määritellään kansalaisuus?)ajattelee muttei halua sanoa sitä julki.
Meillähän Suomessa ei perussuomalaisten vaalivoitin jälkeen tätä ongelmaa enää ole, päinvastoin: kuka tahansa kansanedustajat mukaan luettuina saa lähes vapaasti heitellä mitä tahansa sammakoita suustaan määrittelemättömiä ulkomaalaisjoukkioita vastaan, jotka heidän mielestään pilaavat pyhän suomalaisuuden, jota taas näyttää olevan yhtä hankala määritellä kuin muukalaisuuttakin.
Sanomalehdessä tuota Sarrazinin visiittiä Kreutzbergissä ruoditaan kriittisesti monelta puolin. Erilaiset näkökulmat esitetään selkeästi mutta otetaan myös kantaa kummankin puolen ristiriitaisuuksiin, lukijalle siis jää mahdollisuus muodostaa oma totuutensa ja saahan hän vielä evääksi faktoja tukemaan omia mielipiteitään.
Saksan monikymmenvuotinen "Gastarbeiter"-maahanmuutto on tietenkin antanut heille täällä pidemmän aikavälin tarkastella vierastyöläisten olemassaoloa ja omaakin itä-länsi -konfliktiaan muurin murtumisen ja yhden ainoan Saksan valtion synnyn jälkeen. Meillä Suomessa argumentointi näyttää jääneen ailahtelevan musta-tuntuu -ajattelun tasolle tai sitten en vain osaa tulkita mediakuumotusta oikein. Voihan olla että minäkään en kuulu niihin puhtaisiin autuaihin suomalaisiin pitkän ulkomaankokemukseni ja monien "ulkomaalaisten" ysrävieni takia.
Kun saavun argentiinalaisen ystäväni kotiin ja pääseen Internettiin lukemaan Helsingin Sanomia, törmään toiseenkin juttuun joka kertoo erilaisuuden suvaitsemattomuudesta eli suomalaisten maahanmuuttajien tai Suomessa jo pitkäänkin eläneiden ulkomaalaistaustaisten kansalaisten kokemasta rasismista ja sekä verbaalisesta että fyysisestä väkivallasta. On kauhistuttavaa lukea tietenkin heihin kohdistuneista teoista tai kiusaamisesta mutta vaikeinta on tajuta, etteivät muut ohikulkijat, kanssamatkustajat, silminnäkijät puutu millään lailla näihin ihmisoikeutta halventaviin tapahtumiin. Puuttumattomuus niin kansalaisten kuin valtaa pitävien tasolla on kuin hiljainen hyväksyntä sille, että erilaisia lapsia, nuoria, naisia saa kohdella väärin.
Minkälaisia "meistä suomalaisista" on tullut?
Eikö suomalaisuuden määritelmään ole jopa kliseisesti kuulunut rehellisyys, oikeudenmukaisuus ja heikomman puolesta taistelu? Jutun kirjoittaja mainitsee tarinansa lopussa, miten aikuisten, vanhempien asenteet ovat juuri niitä, jotka vaikuttavat lasten käyttäytymiseen - jos lapsi tuntee ympärillään muita lapsia tai aikuisia, joilla ei ole aivan samanlainen tausta kuin hänellä itsellään, hän hyväksyy sen, ei siinä sen kummempaa. Tarvitaan aikuinen määrittelemään miten jokin tietty erilaisuus muuttaisi toisen vähempiarvoiseksi kuin enemmistön.
Ehkä kannattaisi mietiskellä saksalaisen Hermann Schmitzin opuksessaan "Die Spinnen, die Finnen"(vapaasti käännettynä:"suomalaisethan ovat hulluja")"Elämäni kaukana Pohjolassa" kertomaa argumenttia, joka hänen pyrkimyksissään muuttua suomalaiseksi, lohdutti häntä tuottamalla jonkinlaisen sisäisen oikeutuksen tunteen asua tässä maassa - hän ajattelee niitä kaikkia venäläisiä, ruotsalaisia, saksalaisia ja balttialaisia jotka jossain vaiheessa ovat jättäneet geeninsä sisäsiitoiseen suomalaiskansaan vaalien näin ristisiitoksen tuottamaan elävöittävää tulosta. Uskon hänen olevan oikeassa. Ilman niin kutsuttuja muukalaisia meitä ei olisi olemassakaan. Vaikka ruotsalaisia emme ole emmekä venäläisiksi halua, täytyy meidän silti jostakin haalia yhä tiuhemmin geeniperäisistä sairauksista kärsivän kansamme perimään uutta voimaa, variaatioita, sitä jotakin erilaista, joka sekä solujen että ajatusten tasolla tuottaa hedelmällistä yhteentörmäystä ja näkökulmien ilotulitusta.
Carpe Diem, tartu hetkeen, siihen mikä on juuri tässä, ainutlaatuisena, häkelyttävänä, uutena, hitaana tai ikävystyttävänä, surullisena tai lohduttomana, siihen missä olet, sillä muutakaan ei ole. Ainoastaan asenteemme tätä hetkeä kohtaan voi muuttua. Katselen ikkunasta hiljaista katua, tänään ei sada. Juuri nyt ei sada, juuri nyt olen yksin, pääni ajatuksia täynnä. Kuulen kun linnut laulavat tässäkin kaupungissa, valo ikkunasta lankeaa oransseille seinille, jääkaapissa on ruokaa, voin kirjoittaa tai mennä lepäämään. Voin laittaa musiikkia soimaan ja toivoa että kaikilla tarvitsevilla on rauha, leipää ja lohdutusta.
Istun tässä ja mietin otsikon toista lausetta: "Memento mori" - muista kuolevaisuutta. Se tarkoittaa sitä etten halua ajatella kuolemaa, en halua surra etukäteen sairauksia, haluan ajatella ne toisiksi, haluan ajatuksilla antaa mahdollisuuden parempaan.
Mutta kuolevaisuutta muistan siksi että vain nyt olen tässä, vain nyt voin ojentaa käteni sille joka odottaa kolikkoa, sille joka odottaa hyväilyä, suudelmaa, läheisyyttä, elämänohjetta tai vain kuuntelemista. Muistan kuolemaa kun tunnen kipua, toisen tai omaa, hyräilen kehtolaulua enkä välitä vaikka silmistäni vuotaa kyyneleitä, enkä siitä mitä mieltä muut ovat. Haluan mennä väliin, jos joku tyrkkää toista, haluan antaa sanani puolustamaan niitä, joita sohitaan tai loukataan.
Näin pieni on maailmani kaikissa mylleryksissä, näin pieniä ovat ajatukseni : carpe diem ja memento mori. Terveisiä Berliinistä.
