Tämä on minun maani
Muistan meksikolaista lauluntekijä ystävääni, joka kirjoitti 80-luvun puolivälissä biisin nimeltään "Amo a mi pais pero el no me ama a mi" - vapaasti suomennettuna: rakastan maatani mutta se ei diggaa minua. Sielläpäin maailmaa tuolla laululla oli tiukasti paivänpolitiikkaan sitoutuva sisältö. Mutta taustalla oli myös laulajan suuri kiintymys omaan maahansa ja kansaansa jonka kohtaloihin on niin vähän valtaa ja vaikutusmahdollisuuksia.
Jotain tuon laulun otsikosta sopii meille muillekin kahden maan tai kulttuurin eläjille. Häilymme erilaisen tunteiden ja tuntemusten välillä. Joskus tunnemme itsemme vieraiksi omassa maassamme pitemmän poissaolon jälkeen, joskus vieraan kulttuurin "päivänpolitiikka" saa meidät repeämään raivoon koska mikään ei muistuta siitä mihin olemme tottuneet syvällä sisällämme. Lähtijällä ja palaajalla on aina ristiriitaisia eväitä repussaan.
Olen kysellyt heiltä jotka tulevat ja menevät, mitkä ovat ne asiat, jotka lämmittävät sydäntä, mitkä ne, jotka vaikkapa täällä pienessä länsisuomalaisessa elinpiirissämme jotenkin tuottavat iloa ja nautintoa.
Vastaus ei ole helppo. Joskus tuntuu että aikoinaan oli niin kevyt lähteä 70-luvun lopulla ulkomaille opiskelemaan, ilman EU:ta, ilman opintorahoja tai kotimaisten korkeakoulujen avuliaita yhteistyökumppaneita pariisilaisiin chambre de bonneihin, palvelijanhuoneisiin, puolalaiseen lääketieteen opinahjoon, neuvostoliittolaiseen opiskelija-asuntolaan tai länsiberliiniläiseen vaihtoehtoelämään. Tyydyimme tietenkin aika vähään ja sopeuduimme koska oli pakko. Mutta ajat ovat muuttuneet ja ihmiset karkaavat työn perässä minne heidät vain saatetaan lähettää. Taloudellinen turva helpottaa kovasti elämiseen sopeutumista mutta miten meidän kotimaisesta pienen paikkakunnan yhteiskunnasta saisi luotua sen oman tilan jossa jotenkin voisi oikeasti viihtyä?
Mikä on kaipuun problematiikka?
Kun suomalaisessa ikipitkässä syystalvessa marraskedestä julman huhtikuun pintaan asti vain sataa pimeässä ja lokkien kirkuna tuo ainoan dialogin hiljentyneiden maanmiesten pitkään masennukseen, uskooko kukaan että toiseen kulttuurin tutustuminen, neljän vuodenajan maisemista nautiskeleminen tai jokin muu kepeästi lausuttu matkailua edistävä iskulause auttaisi ihmistä sen kynnyksen yli, jossa toisten todellisuus ei joutuisi luupin alle tarkasteltavaksi ja hyväksyttäväksi tai hylättäväksi? Ja toisaalta eikö ole myös sisäänrakennettua että tulija aina määrittelee uuden ymäröivän todellisuuden vierautena? Toiseus, erilaisuus josta voi johtaa vierastamisen ohella negatiivisuuteen vivahtavan syrjinnän ja oman lähtökohdan erinomaisuuden tiedostomattomankin ylistämiseen?
Mistä minä nyt puhun?
Me haluaisimme aina tulijoiden näkevän kaiken omien silmiemme kautta. Siis silloin kun rakastamme tätä kotiseutuamme. Emme halua tajuta sitä että luomulihamme tepastelevat yhä jossakin vihreiden toiveunissa, juustot ovat pastoröityjä, lihat marinoituja ja pakattuina muovikelmuun, voissa ei ole suolaa ja jokaisessa kuppilassa tarjotaan sitä samaa tehdasmaista pöperöä!Eivätkö lampaat ole sitä varten että ne teurastetaan ruoaksi? Eihän kananmunilla voi olla valkoiset kuoret ja sitäpaitsi missä piilevät ne oikeat kanat, kokonaiset maalaiskanat ja kukonpojat, joista valmistetaan coq au vin'iä?
Kun ulkopuolinen maailma vieraudellaan oikein hivelee, tunkee sisältäpäin hätähuuto jonka jokainen tunnustaa omaksi perustotuudekseen: ranskalaisille se on ruoka.
Eväsreppuja joka lähtöön
Muistan unkarilaisen elokuvaohjaajan Istvan Szabon elokuvaa"Budapestin satuja" jossa joukko ihmisiä nimeämättömän yhteiskunnan rakenteet tuhonneen katastrofin jälkeen löytää toisensa ja raitiovaunun, jolla he pyrkivät kuvitteelliseen päämääräänsä, raiteitten päässä odottavaan kaupunkiin. Jossain vaiheessa elokuvaa jokainen päähenkilö tilittää suoraan kameralle mikä on tärkeintä evakkorepun pakkaamisessa. Mitä minä otan mukaani, jos ja kun lähtö tulee.
Ranskalainen pakkaa reppuunsa normandialaista haisevaa juustoa, jonka pinta jo kellertää (parhimmillaan siitä pyyhkäistään toukat pinnalta pois ennen nauttimista), bretagnelainen kuivia keksejään ja kunnon lettutaikinan, marseillelainen omia sardiinisäilykkeitään, pikantteja maustetahnoja, siis jotakin jolla selvitä hengissä pitkästä kuivasta kaudesta vierauden maaperällä. Rommia, vaniljatankoja, kahvia, Elsassin valkoviinejä, tuoksuja ja makuja jotka muistuttavat kotimaasta.
Miten vastataan noihin ikävän runsassateisen syksyn tai pitkän routivan kevään nostattamiin sisäisiin kasvaviin kaipuihin? Olemme yllätettyjä. Mutta siis.. ruoka, no onhan meillä hyvänen aika karjalanpaisti ja marjat ja kalat ja ainakin Turun kauppahallin myymälöissä jopa ankkaa!
Ja ajatelkaa nyt vaikkapa hirvenlihaa (voihan sitä ajatella jos sattuu tuntemaan esim. metsästäjän...) tai sorsapaistia (ihan sama juttu) tai satakuntalaisia peuroja (saako sellaisen ruhon ottaa auton takakonttiin jos sattuu törmäämään tiellä ja peuraparka menettää henkensä?) Ettekö te suomalaiset tajua että fasaanit elävät siksi että ne pistetään pataan ja nautitaan hyvän viinin kera ja yhteisellä aterialla?
Rydymmekö ruokasotaan vai...
Jos vaikka kohtaisimme? Yhteisellä aterialla? Nyt lähestymme sitä tuntemisen kipupistettä, josta kaikki alkaa tai johon kaikki päättyy - kohtaamista. Siis todellista toisen tuntemista, sitä sellaista jossa kutsutaan kotiin ja kylään ja aletaan tehdä ruokaa. Vaikkapa nyt ranskalaiseen tapaan itse asiassa hyvinkin koruttomasti ilman suuria suunnitelmia, ilman että sitä ennen pitäisi siivota kaksi viikkoa huushollia eikä sittenkään kehtaisi tunnustaa sitä omakseen. Ilman hillittömän hintaisia ruokatarvikkeita ihan yhden kalan tai liharuoan ympärille rakennettavan aterian muodossa?
Se ei ole vaikeaa. Vaikka elämme Satakunnassa. Vaikka raumalaiset pihamme ovat talojen ja aitojen suojaamia ja joskus hieman vaikeapääsyisiä. Vaikka tuolla markettiemme lihatiskeillä valitsemmekin ehkä hieman erilaisia antimia, katselemme kiltisti vierestä kun ranskalainen perheenäiti vertailee loputtomia rahka- jugurtti- tai kermatuotteita yrittäen selvittää niistä edes jotenkin tutun koostumuksen jonka tunnistaisi. Ruoka on kohtaamisen kulttuuria. Suu auki, ovi auki, vähän vieraammatkin sisään, tehdään yhdessä. Tehkööt ranskalaiset vaikka kotimaastaan tuomaansa "Magret de canard", ankanrintaa siten täi täten ryyditettynä, niin mehän voimmme tarjota ainakin jälkiruoaksi aina turvallista ja maittavaa mustikka- tai vadelmajäädykettä.
Yhteinen ateria tuo jotain niin hyvää ihmisen elämään. Olen kaivannut niitä silloin kuin ne puuttuivat elämästä syystä tai toisesta. Sitä lämmintä supinahöyryä joka kohoaa padoista ja kattiloista, joihin lisätään vielä jotain yrttiä tai maustetta, katetaan pöytää ja tehdään tilaa vaikka tuoleja ei olisi kovin montaa samanlaista. Kun kaikki on valmista ja siirrytään istumaan pöydän ääreen koen aina sen hetken alkukantaisen tärkeäksi. Jollakin lailla muuttumattomaksi. Kaikki soljuu omalla painollaan ja muistan miten pienissä pariisilaisyksiöissä tai kaksioissa työnsimme pikkuruisten olohuoneiden seiniä kauemmas jotta mahtuisimme kaikki yhdessä istumaan. Keskustelut olivat joskus kiivaita mutta aina aikaa vieviä. Nyt kiivauden kulmat ovat pehmenneet iän myötä mutta yhä nautin noista alkavien aterioiden ensihetkistä kuin jostakin joka tekee tästä joskus hankalastakin elontiestä aina omalla tavallaan kannattavan, ilostuttavan, lempeän ja lämpimän. Yhteisöllisen kohtaamisen hetken.
Vaikka minun evakkorepussani olisi se karjalanpaistin loppu kattilanpohjalla ja muutama piirakka, niin uskon että jaettuina nekin maistuvat makoisimmilta kuin yksin syötyinä. Ehkäpä siinä hetkessä kun sekoitamme kulttuurillisia kulinaristisia makujamme, unohdamme hetkeksi häilyvyytemme, itsestäänselvyytemme, kaatumattomat mielipiteemme ja viis veisaamme siitä rakastaako maamme meitä vai pitää meitä eriskummallisina tai epäsopivina tulijoina tai lähtijöinä. Ja mahtuuhan meihin lähtijöihin ja tulijoihin niitä, joiden eväsreppu painaa niin paljon, ettei siihen enää muuta voi lisätä. Silloin on helpompi verrata kaikkea kohtaamaansa valmiiksi täytettyyn minään - kaikki mikä poikkeaa, on epäilemättä pahasta. Tai ainakin heikompaa tekoa kuin lapsuudessa ja nuoruudessa nautitut eväät.
Mutta itse koen kaiken tämän pimeyden ja pitkän kotimaisen rospuuttoajan läpi niin suurta yhteisöllisyyttä että heitän ihan kevyesti satakuntalaiset, karjalaiset ja ranskalaiset samaan suureen elämän sekoitukseen, lisään timjamia ja lorauksen valkoviiniä ja nautiskelen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti