Syys saapuu

Voi meitä suomalaisia! Nyt se sitten rojahtaa päälle: syksy!


Radiokanavat ja kevyehköt päivälehdet tekevät kyselyjä siitä kenen mielestä
a) kesä on lopullisesti ohi,
b) onko lomaltapaluuseen varauduttu ilman odotettavissa olevaa hermoromahdusta
c) kuinka monta kiloa kesän tai loman aikana on kenenkin uumalle kertynyt

Lapissa on saatu ensimmäinen lumisade ja masennuksen poteroita voi alkaa kaivaa. Niihin sitten voisimme pehmeästi laskeutua sammalvuoteelle ja vaipua tuskailemaan kaikkea mitä tuli kesän aikana tehtyä väärin tai riittämättömästi tai ei lainkaan ja antaa tuskanhien nousta otsanahkaan...

Mutta onneksi on "strawberry fields forever - ei kun mustikkapeltoja ikuisesti!

Ilman marjastamisen ahkeraa ihanuutta ei tästäkään loppukesästä selviydyttäisi. Siinä saa metsäsuomalainen sieluineen ja käsineen tehdä katharktista työtä ajaakseen lyhyen suven aiheuttaman ahdistusvaiheen johonkin suonsilmään. Kun ämpärit täyttyvät mustikoista, viinimarjoista, karviaisista, villeistä vatukoista ja puolukoista, puhumattakaan syys-lokakuun karpalosaaliista ja täällä länsirannikolla kaikkialla rönsyilevästä tyrnistä, voi tuo kesän loppumisen syndrooma hieman haipua ja olotila muuttua varovaisen tyytyväiseksi.

Varovaisen tyytyväiseksi sillä Satakunnassahan ei ole viisasta nautinnollisesti huokailla tämän sadonkorjuun runsaista saaliista. Parasta on vaimeasti mainita niistä muutamasta kymmenestä litrasta marjaa jotka parin päivän aikana kantoi pakastimeensa ja sivulauseessa huomauttaa että vielä on poimimatta anopille, serkulle ja kummin kaimalle vähintään sama määrä.

Mutta oli tapa suhtautua luonnon marjasatoon mikä tahansa, niin kieltämättä sen korjaaminen tuntuisi tuottavan melkein synnillistä nautintoa, varsinaista orgastista tyydytystä!Ja kaiken lisäksi kaikki on ilmaista! Tai melkein, bensat ja pakasterasiat ja sokerit ja se uusi pakastearkkukin täytyisi hankkia alakertaan kun oravankaltainen keräilyhimo velloo valtoimenaan.

Tästäkö maisemasta kumpuaa myöskin marjastamattoman suomalaisen kateus niitä ahneita ulkomaalaisia kohtaan, jotka jostakin itäisiltä mailta tunkevat meidän metsiimme! Hirvikärpäsiä ja villipetoja uhmaten itikoiden pistoille alttiiksi asettuen kulkevat (huom. suomalaisen) taloudellista voittoa tavoittelevan yrityksen muoviämpärit käsissä heiluen pitkin kotimaan tanhuja ja tantereita. Kyllä sellainen pitää kieltää! Tai jos ei kieltää, niin ainakin verottaa.

Kaks mummoo meni mustikkaan, toinen ei mahtunukkaa...

Olen tämänkesäisen mustikkasadon edessä aivan pökerryksissä: vaikka siinä metsälämpäreessä, jossa jo viisi päivää olen mättänyt mustikoita litrakaupalla suoraan pakasterasioihini, heiluisi vierelläni joukko muita marjastajia, eivät marjat millään ota loppuakseen. Sitä paitsi metsässä on hauskempi olla kaksin kuin yksin.

Tiedän etteivät kaikki viihdy mättäiden hämähäkinseiteissä tai erilaisten ympärillä pärräävien elukoiden syöttinä enkä ole kovin montaa ulkomaalaista saanut houkuteltua mukaani, mutta sielunhoidosta se kyllä käy. Tuuli puhuu puissa, metsän henget tanssivat ilmassa ja taivaanrannasta valo värjää viistosti kaiken äärimmäisen kauniiksi. Kun antautuu ikiaikaisen metsäshamanismin valtaan, alkaa tässä arkisessa ihmisessä tapahtua kummia: ehkä siitä ei edes pitäisi puhua näin avoimesti. Kell onni on, se onnen kätkeköön, sanotaan suomalaisessa sananlaskussa. Mutta olen varma, että moni meistä metsäläisistä on kokenut joskus samaa tunnelmaa - jokin kankea ja jäyhä sisuksissa hitaasti sulaa, katse nousee välillä mättäistä ja lepää maisemassa, ihminen aistii herkemmin ympäröivän luonnon tilan ja tunnelman. Puhe kulkee kevyesti jos siltä tuntuu tai sitten voi olla vain hiljaa kuten saunassa. Ja jos vielä saa kahvit termospullosta ja mutustelee siinä sammaltyynyllä tai kannonnokassa mukana tuotua pullaa, niin täydellisyys ei ole kaukana.

Siunattu metsä!

Jospa siinä on jotain pelastuksen elementtejä, henkisiä voimavaroja, joiden ansiosta jaksamme pitkälle syksyyn - jospa se syvällä sisällä liikuttelee jotain hormoneja tai entsyymejä uuteen malliin ja tuottaa sitä kaivattua innovaatiota? Miksei bisnespalavereita voisi pitää metsässä - kädet työtä täynnä ja kaukana kännykästä? Japanilaiset ovat jo älynneet mustikan lääketieteellisen arvon ja ostavat Suomesta kaiken minkä irti saavat, miksi emme itse loisi aitoja ja alkuperäisiä tuotesarjoja, joiden markkinoinnissa käytettäisiin hyväksi näitä myyttisiä shamanistisia perinteitä, joita luonto meille ihan ilmaiseksi jakelee?

Taidan retkahtaa taas mustikkahulluuteeni. Lapsetkin tietävät ettei äitiä voi saada sieltä metsästä pois ennenkuin se itse tulee. Ennenkuin se on täynnä niin ettei yhtään ikävää enää jää metsään kaikertamaan. Ja sitten se on hyvällä tuulella. Jos ei taloudellisesta lamasta tällä metsähöperyydellä nousta, niin ainakin henkilökohtaisesta lomanjälkeisestä lamasta.

Eläköön siis metsien houkutus ja hullu heikkouteni taipua sen käsivarsille! Jaan mielelläni tästä antoisasta tuntemuksesta kaikille halukkaille, kutsun vieraita mailleni, kerron parhaat tattipaikkani ja mustikkapeltoni, otan mukaani metsän sisään.

Risto Rasan runosanoin:

"Metsän seinä
on vihreä ovi
josta valo ohjaa
ystävänsä."

Tervetuloa syksyyn!