Vieras merkitsee suomenkielessä kahta asiaa: kutsuttua ja sitä jota emme tunne
Kuka on siis minulle vieras?
Kun nuorena lähdin maailmalle, joka ei ollut samanlainen kuin tänä päivänä, tunsin saapuneeni tutulle maaperälle vaikka olinkin vieraalla maalla. Omassa kotikaupungissani olin vieras, joukkoon kuulumaton, jotenkin erilainen.
Näinä aikoina luen Helsingin Sanomien viikkoliitteestä suomalaisista, jotka asuvat ja työskentelevät Dubaissa, suomalaisista "EXPATEISTA", joille maailma on avoin paikka etsiä sitä mitä he eivät omasta maastaan ole löytäneet: työtä, kokemuksia, uusia ihmisiä, rahaa, seikkailuja.
Se on vapaaehtoista vierautta kuten omani. Itse valittua maastamuuttoa.
Tänään asun itse pikkukaupungissa ja nautin siitä että maailma on tullut tupaani. Ei se tosin aina ihan helppoa ole. Vaikka olenkin saanut ystäviksi ja tuttavikisi kutsuttuja vieraita muista maista, joudun heidän kanssaan käymään läpi niitä samoja tutustumisriittejä ja identtiteettikriisejä, joissa minua muokattiin kun olin muualla.
Me olemme jatkuvassa muutoksessa enkä pane sitä pahakseni. Joudun miettimään kuka minä olen, mitä puolustan ja mitä vastustan. Silloin "muukalaisuudella" ei ole mitään kansallista merkitystä, vaikka suo, kuokka ja jussi kuinka kaivelisivatkin sisuskaluissani. Haen samankaltaisuutta ja samoja arvoja painimalla erilaisuuden kanssa. Näin näen itseni paremmin.
Alkuperäni on aarteeni enkä ilman sitä osaisi elää. Tuntisin olevani köyhä. Keskustelin kerran erään Afrikassa syntyneen ranskalaisen kanssa, joka ei halunnut käsittää miksi intoilin siitä että Guatemalan intiaaneille opetettiin vihdoin mayojen hieroglyfejä jotta he saisivat itse lukea mitä esi-isänsä olivat kirjoittaneet. Mietin sitä, miksi tämä tuttavani koki turhana sen että tuhotun kulttuurin lapsi saisi yhteyden vuosisatojen takaiseen esi-isiensä kulttuuriin mutta käsitin että hänelle lapsena opittu ranskalainen kulttuuri oli se tärkeämpi kuin afrikkalainen jota hän ei tuntenut vaikka siihen olikin syntynyt. Hän koki omakseen ranskalaisen kulttuurin jossa oli kasvanut ja siksi sen omakseen ja alkuperäisekseen valinnut.
Eikö jokaisella ole oikeutta valita kultturinsa ja maansa jos kytkös omaan syntymäpaikkaan on katkennut?
Toisaalta tunnen myös sellaisia eurooppalaisia, jotka ovat saaneet tietoonsa oman kaukaisen alkuperänsä jossakin Afrikan maassa tai entisissä eurooppalaisen emämaansa valloittamassa kulttuurissa. He haluavat juuri kaivella niitä sisuskaluissaan kuopivia jusseja ja kuokkia ja tuntea sen suon, josta vanhempansa tai isovanhempansa ovat aikoinaan nousseet.
Omassa maassa...
Kuka on siis minulle vieras?
Kun nuorena lähdin maailmalle, joka ei ollut samanlainen kuin tänä päivänä, tunsin saapuneeni tutulle maaperälle vaikka olinkin vieraalla maalla. Omassa kotikaupungissani olin vieras, joukkoon kuulumaton, jotenkin erilainen.
Näinä aikoina luen Helsingin Sanomien viikkoliitteestä suomalaisista, jotka asuvat ja työskentelevät Dubaissa, suomalaisista "EXPATEISTA", joille maailma on avoin paikka etsiä sitä mitä he eivät omasta maastaan ole löytäneet: työtä, kokemuksia, uusia ihmisiä, rahaa, seikkailuja.
Se on vapaaehtoista vierautta kuten omani. Itse valittua maastamuuttoa.
Tänään asun itse pikkukaupungissa ja nautin siitä että maailma on tullut tupaani. Ei se tosin aina ihan helppoa ole. Vaikka olenkin saanut ystäviksi ja tuttavikisi kutsuttuja vieraita muista maista, joudun heidän kanssaan käymään läpi niitä samoja tutustumisriittejä ja identtiteettikriisejä, joissa minua muokattiin kun olin muualla.
Me olemme jatkuvassa muutoksessa enkä pane sitä pahakseni. Joudun miettimään kuka minä olen, mitä puolustan ja mitä vastustan. Silloin "muukalaisuudella" ei ole mitään kansallista merkitystä, vaikka suo, kuokka ja jussi kuinka kaivelisivatkin sisuskaluissani. Haen samankaltaisuutta ja samoja arvoja painimalla erilaisuuden kanssa. Näin näen itseni paremmin.
Alkuperäni on aarteeni enkä ilman sitä osaisi elää. Tuntisin olevani köyhä. Keskustelin kerran erään Afrikassa syntyneen ranskalaisen kanssa, joka ei halunnut käsittää miksi intoilin siitä että Guatemalan intiaaneille opetettiin vihdoin mayojen hieroglyfejä jotta he saisivat itse lukea mitä esi-isänsä olivat kirjoittaneet. Mietin sitä, miksi tämä tuttavani koki turhana sen että tuhotun kulttuurin lapsi saisi yhteyden vuosisatojen takaiseen esi-isiensä kulttuuriin mutta käsitin että hänelle lapsena opittu ranskalainen kulttuuri oli se tärkeämpi kuin afrikkalainen jota hän ei tuntenut vaikka siihen olikin syntynyt. Hän koki omakseen ranskalaisen kulttuurin jossa oli kasvanut ja siksi sen omakseen ja alkuperäisekseen valinnut.
Eikö jokaisella ole oikeutta valita kultturinsa ja maansa jos kytkös omaan syntymäpaikkaan on katkennut?
Toisaalta tunnen myös sellaisia eurooppalaisia, jotka ovat saaneet tietoonsa oman kaukaisen alkuperänsä jossakin Afrikan maassa tai entisissä eurooppalaisen emämaansa valloittamassa kulttuurissa. He haluavat juuri kaivella niitä sisuskaluissaan kuopivia jusseja ja kuokkia ja tuntea sen suon, josta vanhempansa tai isovanhempansa ovat aikoinaan nousseet.
Omassa maassa...
tässäpä sana joka laukaisee intohimoja puoleen jos toiseen!
Jos ottaisi kyytiä ylöspäin ja kiitäisi korkelle tarkastelemaan kiihkeitä torikokouksia kauempaa, ongelmat näyttyäytyisivät erilaisina ja uudenlaisia ratkaisujakin ehkä löytyisi.
Ainakin tunteissamme tapahtuu selkeitä muutoksia kun kuulemme ihmisten hädästä vaikka kuinka kaukana kotoamme - suomalaiset ovat auttaneet uskomattoman avokätisesti Haitin maajäristyksen uhreja - siis niitä kaukaisia ihmisiä, joiden maailma on kirjaimellisesti räjähtänyt käsiin niin ettei juuri mitään yhteiskunnan rakenteista jäänyt pystyyn.
Ainakin tunteissamme tapahtuu selkeitä muutoksia kun kuulemme ihmisten hädästä vaikka kuinka kaukana kotoamme - suomalaiset ovat auttaneet uskomattoman avokätisesti Haitin maajäristyksen uhreja - siis niitä kaukaisia ihmisiä, joiden maailma on kirjaimellisesti räjähtänyt käsiin niin ettei juuri mitään yhteiskunnan rakenteista jäänyt pystyyn.
Siis meistä löytyy kansana todistettavasti myötätuntoa ihmisiä kohtaan jotka ovat menettäneet kotinsa.
Vierauden teemasta nousee esiin kysymys siitä kuka meistä on kotonansa?
Kotoutumisen polut - niin kutsutaan maahanmuuttajille suunnattuja opinteitä suomalaiseen kulttuuriin ja arkeen. Samaisessa Hesarin viikkoliitteessä "homma"-ryhmäläisiksi itsensä nimittävät maahanmuuttokriittiset nettikirjoittajat saivat esittää maahanmuuttoministerille kiperiä kysymyksiä.
Valitettavasti "vieraista" puhutaan niin sekavasti että samaan pussiin menevät kiintiöpakolaiset, turvapaikan hakijat sekä työperäiset maahanmuuttajat.
Onhan niitä sitten vielä sellaisiakin kun kelpuuttavat suomalaisen puolisokseen.
Jossakin vaiheessa nousee esiin vastarinta - me ja he -ryhmittely - vieraista tulee tosiaankin vieraita. "Tämä ei ole maan tapa" huudetaan nettipalstoilla ja tyrkitään milloin ketäkin lähijunan alle. Maan tapa... en voi estää itseäni muistamasta miten Sellon kosovolaisen murhaajan järkyttävää tekoa edelsivät kymmenet uutiset siitä miten väkivaltaista kansaa me olemme, miehet ja naiset. Kuinka me supisuomalaiset puukotamme ja ammumme toisiamme perhepiirissä, kavereiden kesken silkasta mustasukkaisuudesta, halusta rajoittaa rakkaimpamme liikkumista, tai pelkästä ahneudesta tai viinasta. Surullisella tavalla ironista että maahanmuuttaja on näin karmealla tavalla toteuttanut "maan tapaa"...
Siis puhuisimmeko pikemminkin arvoista?
Yhteisistä arvoista, joista kannattaakin keskustella yhteiskunnassa joka kohtelee lievemmin raiskauksen ja väkivaltarikosten tekijöitä kuin pyhään omaisuuteen kajoajia? Mutta puhuakseen arvoista, huutajan olisi ryömittävä esiin nettiluolastaan ja käytettävä sanoja julkisesti. On niin helppoa raivota piilostaan, haukkua nimettömästi ketä vaan, koulukaverista maahanmuuttajaan tai toisinajattelijaan kuin hengittää syvään ja harkita mitä oikeastaan ajattelee. Puhua se julki. Avoimin päin ja hunnuttamatta. Meillä vielä pitäisi olla oikeus ja mahdollisuus pelotta kertoa mielipiteemme vai onko?
Me emme elä missään suomalaisessa tyhjiössä jossa raja railona aukee, edessä länttä ja eurooppaa, takana ... niin entiset pelimerkit eivät kelpaa eikä geopoliittinen asemamme enää voi jättää meitä kaihoilemaan vain yhteen horisonttiin sillä mistään emme tiedä mitään ellemme ota selvää.
Minun arvoni ovat samat kuin ihmisoikeuksien ja lasten oikeuksien julistuksissa listatut, voisin siihen vielä lisätä naisten oikeudet kun ne niin usein unohdetaan ihmisoikeuksista. Oikeus tasa-arvoon ja omaan elämään, myös yhteisöllisyys ja vanhusten oikeus saada sitä huolta mitä he ansaitsevat elettyään tähän asti. Myös oikeus elää vaikka sukupuoltaan vaihtaneena pappina. En halua sen enempää toni halmeen kuin uskonnollisen fundamentalistinkaan käyttäytyvän näitä arvoja vastaan. Ehkä olen poikkeus. Ehkä tämä ei ole minkään maan tapa.
Haluan että jokainen koiranomistaja kerää eläimensä kikkareet kadulta ja haluan että jokainen vapaasta tahdostaan saa myös kerätä marjat vieläkin silmittömän laajoista metsistämme. Haluan osoittaa mieltäni rauhanomaisesti ilman että poliisi pamputtaa.
Minun vaikeat vieraani sieltä ja täältä ovat niitä ihmisiä joiden kanssa voin keskustella ja kiistellä ja olla eri mieltä mutta sen myötä he myös muuttuvat tutuiksi, joista voin olla varma etteivät he heitä ensimmäistä kiveä selkääni kun käännyn poispäin ja kävelen kotiini. Se vaatii energiaa ja kuuntelemista. Se vaatii myös sitä että jaksan kertoa mielipiteistäni ja arvoistani ja uskallan sen tehdä. Tässä on dilemma (vaikea, epätietoisuutta aiheuttava valinta), miten paljon uskallan ja jaksan antaa itsestäni, panna itseäni likoon, antautua vaaralle tulla väärinymmärretyksi tai torjutuksia omassa ympäristössäni tai vieraiden keskellä ollakseni oma itseni?
Haluaisin jaksaa kulkea silmät avoinna
haluaisin nähdä että afganisanilaiset muslimitytöt opettelevat skeittaamaan australialaisen nuoren miehen ohjaamina, haluaisin näyttää kaikille maailmassa suomalaisen dokumenttielokuvan "Miesten vuoro" avulla miten jäyhät pohjoisen miehet puhelevat alastomina saunassa elämänsä tunteista ja itkevät, haluaisin että me voisimme muuttua edes piirun verran ja että katseessa oleva vierauden pelko voisi joskus nyökätä päätään ja mumista edes hiljaa hyvän päivän toivotuksen vaikka toinen edes ymmärtäisi kieltä. Kaikki vaikeat vieraani tai edes joku heistä tuntuisi tutulta eikä minuakaan vieraana torjuttaisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti