Ajan taittovirhe

Ennen joulua mietiskelin ajatuksia ajasta, en ehtinyt julkaista tätä kirjoitusta... joten julkaisen sen nyt vaikka joulu on ohi. Aika silti tuntuu kuuluvan aina jollekin muulle kuin minulle.



Jaksa vielä vähän, valmistele valoisaa aikaa, neulo iloiset lapaset, kerää vanhat tavarat komeroista, muista hankkia pikkujouluasu ja kirjoita vihdoinkin joulukortit ajoissa, kehottaa Kotilieden joulukuun kalenteri!
Marraskuun pimeässä aika-ajatukset puskevat pintaan. Syksyn ulottuvuudessa on monen suomalaisen mielestä hidastamisen hetkiä; kynttilän voisi sytyttää valaisemaan ihmisen mieltä, joka ponnistelee yli vuoden vaikeimpien päivien loppusyksyn viimeisten auringonpaisteiden ja tulossa olevan yhä painavamman kuukauden välillä kohti joulua. Mutta mistä kehrätä aikaa kun työelämä painaa eteenpäin ilman välitunteja ja joulunkin odotukseen kasataan raivostuttava määrä pakotteita jotta tuon monta kuukautta etukäteen mainostetun perinteisen perhejuhlan täyttymys voitaisiin kokea rauhassa ja onnellisuuden tunteen vallassa?
Päämääränä on siis harmoninen lyhyt ajanjakso, jolloin meille suodaan edes ajatus rentoutumisesta, kiireettömästä yhdessäolosta läheisimpien kanssa ja jonka pitäisi silottaa raskaan raadannan rypyt arki-ihmisten otsalta. Pyrimme kohti hetkeä jolloin ajan juoksun voisi pysäyttää ja vajota parantavaan joutilaisuuteen jonka olemme mielestämme ansainneet.
Työtätekevien aamut riuhtaisevat meidät unista kolealle tielle kohti ansaitsemisen pakkoa. Työpaikoilla on hädin tuskin aikaa nielaista aamukahvia kun tehtävien pino kaatuu heräävien aivojen päälle ja tempaisee rytmiin jossa ihmisen on oltava 110-prosenttisesti läsnä, tuottava, tehokas, suoriuduttava tehtävästä toiseen lennosta antaakseen itsestään haluttavan palkollisen vaikutelma, jonka työpanosta tullaan tarvitsemaan myös tulevaisuudessa. Työuupumus ei kuulu hengissäpysymisbrändiin sillä heikot sortuvat elon tiellä eikä sairaslomille livahdeta muuten kuin pää konkreettisesti kainalossa.
Kun ihmissitruunasta on puristettu mehut, jatkaa hän konemaista toimintaansa muun elämän perustarpeiden ja –velvoitteiden osalta: kauppaan, kotiin, pyykit ja astiat, lapset ja niiden harrastukset, elämäntilanteesta riippuen vielä koirat ja vanhemmat. Yhteiskunnalliseen toimintaan on heitettävä oma energiasihaus sillä jonkunhan on häärättävä yhtiökokouksissa, valtuustossa tai vanhempainkokouksissa ja seistävä ainakin kerran kuussa jääkiekkojoukkueen kioskilla makkaraa myymässä.
Kun kaikki perheenjäsenet on saatu syötettyä, vitaminoitua, nukutettua ja tyydytettyä ,voi kellahtaa sänkyynsä ja lukaista vielä jotain mielenkiintoista kirjaa voidakseen osallistua keskusteluun Finlandia-palkintoehdokkaista. Ai niin, mutta se tämäniltainen zumba tai sulkapallo ei nyt mahtunutkaan aikatauluun. puhumattakaan siitä että Kotilieden neuvojen mukaisesti olisi ehtinyt viedä kirpparille ne turhat tavarat, jotka yhä keräävät pölyä hyllyissä. Huokaisu ja herätyskello päälle, huomenna odottavat uudet haasteet!
Kuka tätä mahdotonta oravanpyörää oikein pitää vauhdissa?
”Suomalaisten on tehtävä pidempää päivää ja vietettävä vähemmän lomia!” Elinkeinoelämän keskusliiton väistyvä puheenjohtaja Sakari Tamminen vetoaa siihen että Suomessa vuotuinen työaika on maailman lyhyimpiä. Tilastoja voi lukea monella lailla niin kuin piru raamattua. V. 2009 tutkimusten mukaisesti yhä harvempi suomalainen tekee normaalipituista työviikkoa, siis 35-40 -tuntista työviikkoa, sellaista, joka esim. keskieurooppalaisten mielestä on aivan surkean pieni tuntimäärä.
Tämä eurooppalainen työkäsitys tulee hyvin korostetusti ilmi Euroopan suurimmalla rakennustyömaalla Olkiluodossa jossa ”kulttuurit kohtaavat”, siis oikein luettuna törmäävät kolisten yhteen ja lyövät kipinää. Siellä suomalaisten työaikalain noudattamista pidetään hieman outona verrattuna keskieurooppalaisten yritysten valkokaulusväkeen, joka aamuhämärästä yömyöhään häärää työpaikalla oli siihen varsinaista tarvetta tai ei. Nämä miehet ja naiset eivät laske työtunteja vaikka puoliso tai perhe odottaisi kotona. Työnantajalle oman ajan uhraaminen kuuluu asiaan, sillä ketään kahdeksasta neljään työskentelevää ei pidetä vakavasti otettavana henkilönä, jolla olisi etenemisen mahdollisuuksia urallaan.
Tosin nythän puhumme projektityöstä, emme jatkuvasta vakaasta työurasta, joka todellisuudessa kuitenkin alkaa olla katoavaa kansanperinnettä, jonka liepeistä yhä harvempi saa kiinni. Projektityö, pätkätyö, epäsäännöllinen työura, luova ja antoisa lyhytkestoinen projektirupeama (=lue: antautuminen totaaliseen aikasyöpön orjuuteen) tai sairaslomien ja työuupumisjaksojen pilkkoma alaspäin suuntautuva liukumäkityö ovat kaikki sitä samaa työelämän kirjoa, josta on vaikea löytää säällistä ja säädeltyä kunnon työelämää, johon poliitikot yhä näyttävät uskovan puhuessaan työurien pidennyksistä ja niiden venyttämisestä keskeltä ja sivuilta ja sisuksista kuin ihminen olisi loputtomiin riittävää materiaalia eikä paukahtaisi katki kuten kumi jota hänen olisi jäljiteltävä.
”Rajattua aikaa voi tarvittaessa venyttää keskeltä”, kirjoittaa runoilija Marjukka Aarnio juuri ennen suurta lamaa julkaistussa runokirjassaan ”Yhtälö” eikä todellakaan tarjoa tuota lausetta kiristyvän työelämän käyttöön. Haluan toistaa hitaasti ääneen nuo sanat kääntääkseni ahdistuksen oivallukseksi: ”rajattua aikaa voi tarvittaessa venyttää keskeltä”. Ne olivat nuoren naisen sanoja runokokoelmassa, jossa hän tarkastelee ajan eri kerrosten sedimentoitumista päällekkäin, limittäin meihin kaikkiin merkkejä jättäen.
Minä kuvittelen lauseen sisään aikapoimun kuin ihmisen erilaisten kokemusten katveeseen rinnakkaisen maailman, johon voisin tarvittaessa sukeltaa ja muistaa. Muistaa kaikki ne yksityiskohdat, jotka kolhivat tai sivelivät ihoani rakentaen sen olennon, joka olen, kun sukellan tuosta maagisesta avannosta takaisin pintaan. Nojaan käsivarsillani kylmän jään pintaan, ihoa polttelee, käännän pääni ylöspäin ja näen tähtitaivaan ja sen hiljaisen ajattomuuden.
”Luita
vettä
ja aikaa.
Tälläkin hetkellä kerrostunut kalkkikivi kiteytyy marmoriksi.”
Asioiden kiteytyminen kestää. Ajatusten on saatava levätä, jotta ne kykenisivät lentämään. Aivot tarvitsevat joutilaisuutta jotta niistä irtoaisi järjettömän kauniita ideoita ja säkenöiviä innovaatioita. Juuri sitä mitä tämä maa ja sen asukkaat tarvitsevat.
Työelämä on muuttunut aikavarkaiden onnelaksi. Kukaan ei enää tunnu muistavan että sata vuotta sitten ammattiyhdistysväki taisteli 8-tunnin työpäivän puolesta luodakseen työntekijöille edes hieman siedettävämmät olosuhteet ja mahdollisuuden kuolla muuhunkin kuin tehdastyön uuvuttavuuteen.
O tempora, o mores! Ajat muuttuvat eikä ole trendikästä eikä modernia laahata nykyaikaan joitakin kalkkeutuneita jäännöksiä työväenluokan taisteluista etenkin kun sen ylipalkatut paperimiehet tunkevat setelitukkuja paksuun lompakkoonsa ja käyttävät ylityötuntinsa viisaasti pitkiin lomamatkoihin nauttien kaikista ammattiyhdistysliikkeen saavutetuista eduista joita heidän taustajoukkonsa, nuo pönäkät miehet mustissa autoissaan puolustavat henkeen ja vereen. He saattavatkin jäädä viimeisiksi saarekkeiksi keskelle työelämässä melskaavien ja valtaa käyttävien aikarosvojen suurta tsunamiaaltoa.
Eräs ystäväni, keski-ikäinen mies on ottanut sapattivuoden. Hän ei aio purjehtia itse rakentamallaan puuveneellä maailman ympäri. Hän ei suunnittele kesämökin remonttia tai pyhiinvaelusta Santiago de Compostelaan eikä edes pikkumatkaa Vilnaan. Hän ei aio suorittaa mitään. Hän haluaisi lukea aamun sanomalehdet, kuunnella musiikkia ja katsella marraskuun pimeyttä kotipihallaan. Hän ravistelee vieläkin parin vapaan kuukauden jälkeen itseään häätääkseen tekemisen pakkoa irti ja antaakseen joutilaisuudelle vallan. Hän haluaa aikaa lukea Finlandia-palkintoehdokkaat ennen kuin ne painautuvat uuden vauhdilla kypsytetyn kirjasadon alle, josta hyvää ei enää erota huonosta eikä loistavakaan teos kirkastu esiin kirjakauppojen alennusmyyntilaatikoista. Hän haluaa antaa ajatustensa asettuvan ja pohtia elämää.
Poliitikot muistuttavat meitä päivittäin siitä kuinka tärkeää on tuottavuuden ja tehokkuuden lisääminen ja laskevat jollakin kaavalla miten koko taloutemme rysähtää alas jos emme jostakin kohtaa venytä voimavarojamme ja työaikaamme. Uhkakuvana on vuonna 2020 tapahtuva työikäisten väheneminen 140 000 henkilöllä mikä loppujen lopuksi vaarantaa hyvinvointiyhteiskuntamme rahoituksen riittävyyden (Helsingin Sanomat 14.11. Mielipidesivu, Rauno Vanhanen Suomen Yrittäjistä).
Löytyisikö tähän vaatimusten ja ristipaineiden puristukseen apua amerikkalaisesta Eurooppaankin levinneestä ilmiöstä nimeltä ”Downshifting”? Kohtuullistaminen on lähtenyt keskiluokan halusta siirtyä vähempään kuluttamiseen ja vapaaehtoiseen vaatimattomuuteen. Se tarkoittaa yksinkertaisesti luopumista ylipitkistä työpäivistä ja stressaavasta elämäntavasta joka taas vaatii vastapainoksi vapaa-aikana rahalla ostettua rentoutumista joko pakona kaukaisille palmurannoille tai palveluihin, jotka hetkeksi pyyhkivät pois ahertamisen hien pois otsalta.

Kohtuullistamiseen pystyvät vain ihmiset, joilla on mistä kohtuullistaa.
Mistä me voisimme luopua saadaksemme lisää aikaa mielekkääseen elämään? Ehkä pankinjohtaja voi vaihtaa elämäntapansa kevyemmäksi ja toiveidensa mukaisemmaksi jos hänellä on säästötilillä tarpeeksi suuri setelipino ja ryhtyä vaikka taiteilijaksi. Ehkä vaativista tehtävistä voi siirtyä helpompiin välttääkseen loputtomien ylitöiden suon, johon hukkuvat ne nuoruuden unelmat, joista kuvitteli joskus onnensa rakentuvan. Ratkaisun mahdollisuuksia on vaikea nähdä mutta-sanojen kasaantuessa kiviksi tielle kohtuullisempaan elämään.

Onhan ihmisiä, jotka on lomautettu ajan laajana aukeavan pellon laitaan eikä horisontissa siinnä toiveiden kukkuloita tai mahdollisuuksien sinistä usvaa. Kun ihminen putoaa kiivaasta vauhdista hitaaseen tyhjyyteen haluamatta sitä, ei hän välttämättä hihku innosta ja ryhdy toteuttamaan kohtuullistamisen kaunista ajatusta. Työttömän aikapankkiin alkaa kertyä omaisuutta mutta sitä on vaikea vaihtaa sellaisiin tarvikkeisiin ja palveluihin, joita oikeasti tarvitsisi kuten esim. hammaslääkäriin, fysioterapeuttiin, kunnollisiin talvisaappaisiin tai joululahjoihin lapsille. Turhiksi koettujen työllistämiskurssien sijaan ihmisille pitäisi ehkä tarjota todellista elämänhallintaa avittavaa koulutusta: kuinka loihtia herkkuateria kauppojen jäteastioista, siirtolapuutarhan kasviskurssi, verottamattomien tienestien kuten marjanpoiminnan hyödyntäminen, vaihtotalouden ulottuvuudet ja talkootyön lait Euroopan unionin kohdeavustusmalleissa…
Ensimmäisenä toimenpiteenä ahdistavan ja syyllistävän pakkotyöllistymisen ja sosiaaliavun viidakkoretkien sijasta työstä pois potkituille pitäisi ehkä antaa mahdollisuus joutilaisuuden ilojen uudelleen löytämiseen.

Syntyisikö sallitusta joutilaisuudesta helpotusta työttömien tai muusta syystä ajalla siunatuiden arkeen sekä yhteiskunnalliseen tehottomuuden ongelmaan? Voiko näitä kahta erilaista asiaa edes yhdistää samaan lauseeseen? Osa ihmisistä voipuu työ- ja arkielämän uuvuttavaan tahtiin, toiset taas siihen ettei vapaa aika korvaa mitenkään menetettyä ansiota jota tarvitaan välttämättömien tarpeiden tyydyttämiseen.

Jos riisuttaisiin valheellisen yhteiskuntakuvan naamiot ja katsottaisiin tätä kotomaamme tilaa paljain silmin, kerrankin rehellisesti. Suomea brändätään kaikenlaisilla miellyttävillä käsitteillä, jotka ovat kuitenkin kaukana useimpien ihmisten oikeasta elämästä. Tämä kansa on jakautunut jo aikoja sitten rahallisiin ja rahattomiin, nyt vielä enemmän ajallisiin ja ajattomiin. Kuinka moni ihminen ajattelee hiljaa mielessään: ”Haluaisin tehdä jotain muuta, jotain omaa…” ja pelaa lottoa ja kenoa R-kioskilla toivoen voittavansa aikaa, joka sallisi pakotetusta toiminnallisuudesta luopumisen.

Jo Havukka-ahon ajattelija tiesi etteivät siniset ajatukset synny raatamisesta vaan harhailusta, kulkemisesta ja ympäristön näkemisestä. Siitä että pysähtyy katsomaan ja viettää rokulipäiviä joina pilvet kulkevat taivaan yli kuin lampaat ja aukaisevat uusia ulottuvuuksia ihmisen mieleen. Me tarvitsemme Konsta Pylkkäsen ajatuksen vapautta!

Innovaatio syntyy siitä että lukemiemme lauseiden väliin jää ilmaa. Siitä että saamme olla tekemättä mitään. Ilman suorituspaineita. Joutilaisuuden opetuksista. Levottomuus, ahdistus ja riittämättömyyden tunne ovat tämän päivän ihmisen arjen kokemuksia.

Sen sijaan että suostumme rajallisen aikamme venyttämiseen tehokkuuden nimissä tai rämmimme työttöminä tai sairaina kunnollisen toimeentulon puutteessa, meidän pitäisi saada levätä rauhassa muulloinkin kuin vasta haudassa. Maailmaa voi katsoa toisenlaisen prisman lävitse. On aika kääntää kaikki totuttu nurin ja kirjoittaa oma kalenterinsa. Pysähdyn tähän ja hiljenen. En halua enää mitään. Annan väsyneiden aivojeni liueta olemattomaan, annan jännityksen laueta kasvojeni lihaksista. Suljen silmät ja katson sisääni. Arvaamattomien aarteiden maailmankaikkeus leijuu painottomassa tiheydessään ja suoltaa salamoita. Jonakin päivänä tai yönä se aukaisee korvat ja nenän ja silmät ja imeytyy ympäröivään tilaan sytytellen uusia näkyjä ja hohtaen iloa, leikkisyyttä, voimaa. Jos minulla vain on aikaa kuunnella sen kertomusta