Vapaata liikkumista määrittelemässä

Vapaata liikkumista määrittelemässä
Euroopan byrokraattiset ja järjestykselliset ompelet natisevat liitoksissaan kuin vanhan purjealuksen kylkilaudat alkavassa myrskyssä kun vapaasti liikkuvat erilaiset ryhmät käyttävät vapaata liikkumisoikeuttaan.

Ranskassa, Bordeaux ssa on koettu kuinka 140 perhettä tukki asuntovaunuillaan Aquitainen sillan vastustaessaan ns. Matkaihmisten (les gens du voyage) paikasta toiseen liikkumisen rajoittamista. He eivät siis olleet hollantilaisia turisteja jotka jokakesäisellä matkallaan Ranskan halki eteläisille rannoille kansoittavat moottoritiet ja tienvarret hidastaen huomattavasti muiden liikkumista teillä.
Sekä ”matkaihmisten” että hollantilaisten turistien on syötävä jotakin matkan varrella, käytävä vessassa ja täytettävä tankkinsa huoltoasemilla. Tietystä näkökulmasta katsellen he ovat kaikki vain asuntovaunuilla liikkuvia ihmisiä, jotka matkustavat Euroopassa rajojen ollessa avoimia.

Mutta karavaanareilla on jossakin kotinsa. ”Matkaihmisten” koti on asuntovaunu, joskus tuskin sekään. Nimeäminen ja määrittely ovat osa sitä prosessia jolla meitä kaikkia tavalla tai toisella luetteloidaan ja suljetaan lokeroihin. Ranskassa lehdet voivat puhua matkaihmisistä, koska joukkoon kuuluu varsinaisten ”Ranskan mustalaisten” lisäksi muuta nomadiväkeä, joiden elämäntapa on paikallaan pysymätön kulkeminen. Sitähän meillä Suomessa ei tunneta ainakaan enää edes romaanien keskuudessa.

Toinen vailla vakituista asuntoa olevien maahan tulleiden ryhmä, joista nyt haluttaisiin eroon rakkaassa Suomessakin, ovat Romaniasta tulleet romaanit, kerjäläiset, erilaisiin leireihin majoittuvat perhekunnat, jotka ovat Euroopan Unionin oikeuksien myötä täysin laillisesti liikkuvaisia.
Ranskassa on menossa presidentti Sarkozyn johdolla romanileirien purkaminen ja asukkaiden ajaminen pois. Jyväskylässä on nähty ensimmäisiä lapsikerjäläisiä. Heistä kirjoitetaan lehdessä. Joku antaa heille rahaa. Heidän olemassaolonsa aukaisee padottujen sanojen virrat ja mielipiteet ryöppyävät valtaisilla tunnelatauksilla ulos julkisuuteen.

Eurooppa natisee
Nooan Arkin lankut vinkuvat sillä voimalla ettei se voi olla meilläkään kuulumatta. Kun se pirstoutuu, lentävät ruosteiset naulat tännekin asti. Sitten tulee hiljaisuus. Ja viha saa vapaan taistelukentän.
On siis turhaa siistiä omaa takapihaa niistä jotka eivät ole saavuttaneet punaista mökkiä ja perunamaata missään päin yhteistä Eurooppaamme. Matkaihmiset tai romaanikerjäläiset tai muut vailla toimeentuloa olevat liikkuvat ryhmät eivät katoa mihinkään, he vain siirtyvät paikasta toiseen. Tilannetta olisi tutkittava jostain muusta näkökulmasta lähtien kuin nurkkapatriotismista. Onko kyse sittenkin vain siitä että hyvinvoivat haluavat pahoinvoivat pois silmistään?
Ja mitä erilaisimmilta pahoinvoivat näyttävät, sitä helpompi heidät on leimata häirikköryhmäksi?

Emme voi sulkea rajojamme. Olemme ne jo aukaisseet ja samalla lunastaneet itsellemme ja lapsillemme oikeuden hakea töitä, opiskella tai häipyä eläkepäiviksi johonkin paremmaksi kokemaamme paikkaan. Mutta entä jos minulla ei ole varaa? Ei edes Kanarian lomalle tai Tallinnan lautalle? Saanko sitten vaatia etteivät muutkaan varattomat pääse ”omalle” maalleni? Eivät edes vaikka poimisivat itikoiden armoilla selkä kipeänä marjoja Suomemme saloilla ja soilla yrittäen näin löytää jonkinlaista toimeentuloa kauas jääneille perheilleen?
Mitä konkreettisia asioita ja mitä arvoja puolustavat ne, jotka rajaavat kaikenlaiset ”muukalaiset” pois tästä maasta, jonka kansalaisia me olemme? Voin ymmärtää sen että ihminen, joka on tottunut elämään kaukana naapureistaan kuten suomalainen metsäläinen, jolle lastu lähijoessa merkitsi jo sitä että oli pakattava kimpsut ja kampsut ja muutettava vielä kauemmas, ei osaa elää liiallisessa ahtaudessa. Mutta kuinka paljon tällaisia ihmisiä on enää olemassa? Suurin osa suomalaisista taitaa nykyään jo pelätäkin metsää. Ja tuskinpa kovin moni viettäisi esimerkiksi kesälomansa kokonaan pusikossa keräten sankokaupalla marjoja, vaikka maamme suuret ilmaiset aarteen jäisivätkin mättäille mätänemään.
Muuan romanialainen vähemmistöjen edustaja kertoi televisiossa tuoneensa köyhien romaanien tilanteen esiin jo vuosia sitten. Kukaan ei reagoinut. Tai sitten siitä ei ole tihkunut tietoa tavallisille kansalaisille. Kun ihmisellä on tietty asema, joka mahdollistaa rauhallisen ja jotenkin turvatun elämisen, unohtuu helposti se, ettei tuo olotila edes meillä Suomessa, maailman parhaassa maassa, ole kaikille suotu eikä kenellekään varmasti taattu. Luonnonkatastrofit tai yhteiskunnalliset järistykset voivat keikauttaa kaiken ylösalaisin. Keneltä me sitten haemme apua?
Tiettyjen ihmisryhmien leimaaminen ei-toivotuiksi ei ole koskaan tuonut missään historian kohdassa rauhaa, päinvastoin. Kunnioitan ihmisiä, jotka jaksavat ja uskaltavat yhä puolustaa heikkoja. Koska jonakin hetkenä elämässämme meistä jokainen on heikko.