Kaukana kotoa

Kaukana kotoa on tämän vuoden Rauman Bluukkareiden teema (siis Sinisen Meren Elokuvajuhlien)

Paikallista elokuvan elokuista festaria vietetään jo 18 kertaa tämän viehättävän pikkukaupungin tunnelmallisten talojen ja katujen sydämessä muutamana elokuisena iltana ja yönä. Silloin katsoja voi tuntea astuvansa taianomaiseen maailmaan, jos antaa itselleen luvan kokea syviä tunteita, valkokankaan valoja ja varjoja ennakkoluulottomasti tai uskaltautuu puheisiin elokuvajuhlien ohjaaja- tai näyttelijävieraiden kanssa, jotka istuskelevat festiaalikeskuksessa lehtipuiden alla valmiina mielipiteiden vaihtoon. Katsojat ja tekijät sekoittuvat toisiinsa, raja-aidat ns. media- ja taide-ihmisten ja meidän kaikkien muiden välillä haihtuvat. Voimme viihtyä kuin yhteisessä olohuoneessa taidemuseon sisäpihalla tai sirkusteltan hämärässä.

Monet tämän vuoden leffoista käsittelevät lähtemistä kauas pois tai saapumista vieraaseen ympäristöön. Toisaalta mukana on myös aimo annos paikallista muistamista, kuten raumalaisen Jouko Nummelan "Pikku-Joukon piha", jossa vanhojen kaitafilmien ja valokuvien kautta sukelletaan kadonneeseen kaupunkikuvaan ja elämäntapaan korttelissa, jota enää ei ole.

Mutta varsinaisesti "kaukana kotoa" -teema alkoi "Sovinnosta", Pernilla Augustin ohjaamasta ruotsinsuomalaisen Susanna Alakosken romaaniin perustuvasta elokuvasta, joka kuvaa suomalaisen maahanmuuttajaperheen alkoholismin määrittelemää todellisuutta lapsen silmin. Viime keväänä on ollut mahdollista seurata Teemalta pitkää dokumenttisarjaa juuri niistä maanmiehistämme ja -naisistamme, jotka jättivät kiviset pellot tai tyhjentyvät maaseutupaikkakunnat ja suunnistivat etsimään parempaa elämää tai edes toimeentuloa ruotsalaiseen kansankotiin. Oli virkistävää nähdä miltä meistä suomalaisista on tuntunut sopeutuminen toisen maan, vaikkakin niin läheisen, kulttuuriin ja tapoihin. Kaikkien "maahanmuuttajakriittisten" huutoäänien olisi tehnyt hyvää tunnustella tuota elämystä ja pohtia mitä oikeastaan tarkoittaa kun ihminen joutuu jättämään kotiseutunsa ja luomaan uuden elämän kuin tyhjästä, kaukana kotoa. Sillä sitähän kaikki ne, jotka monista erilaisista syistä maahamme saapuvat, joutuvat myös tekemään.

Kaukana kotoa -teema on kuin nurinpäin käännetty rukkanen - ei puhuta liiankin tutuilla termeillä maahanmuuttajista tai muukalaisista, vieraista, vaan siitä miltä koti-ikävä tuntuu, siitä, miten on opittava uusi asenne ympäröivään todellisuudeen ja selvittävä siitäkuin thaimaalainen marjanpoimija syvässä suomalaisessa metsässä.

Lauantain toriparlamentti antaa hyvän mahdollisuuden käsitellä aihetta elokuvantekijöiden näkökulmasta. Eikä keskustelua viedä ylitaiteellisiin sfääreihin vaan kauppatorille kaiken kansan keskelle. Siellä voi kuka tahansa nautiskella pystökaffensa ja kuunnella, mitä mieltä nuoret ohjaajat Jan Ijäs ja Mazdak Nassir sekä elokuvamaailmamme vanhat konkarit, Pertti Sveholm,Olli Saarela tai Antti Reini ja Anu Sinisalo yms. ovat siitä miten kotimainen elokuva käsittelee "uussuomalaisuutta". Jokainen voi osallistua keskusteluun kyselemällä tai sanomalla mielipiteensä.

Keskustelu jatkuu vielä festivaaliksekuksessa klo 15.00 teemalla "ei uskonnossa sanota että muslimit saa grillata ekaks" ja katsoa Jan Ijäksen "Ghost" lyhytelokuvan, joka kertoo yhdestä vuorokaudesta turvapaikanhakijoiden vasaanottokeskuksessa. Samalla voi nähdä "Jalilin", Mazdak Nassirin puolituntisen kertomuksen 17-vuotiaasta Suomessa syntyneestä iranilaisen perheen pojasta, joka tasapainoilee kahden kulttuurin välillä.

Rauma on muuttunut viimeisen viiden vuoden aikana kansainväliseksi kaupungiksi, ainakin osittain. Tilastollisesti Olkiluodon työmaa on vetänyt paikkakunnalle ja ympäristökuntiin tuhansia "vierastyöläisiä" eri puolilta Eurooppaa ja kauempaakin. Heidän tavoistaan ja kulttuuristaan ei kovin moni tiedä, sillä kontakti heidän ja paikallisten välillä perustuu vain yksityisiin suhteisiin. Kuinka moni raumalaisista oikeasti tuntee ketään täällä vuosikausia asustavaa ulkomaalaista?

On selvää että on molemminpuolin hankalaa ottaa kontaktia ihmiseen, jonka kieltä ei puhu. Tai kutsua kotiinsa kahville mies joka elää yksinäisenä entisen Jugoslavian kansalaisten kanssa omissa parakeissaan tai ranskalainen perhe, jotka meidän suomalaisten mielestä kuuluvat yhä jollain lailla Eiffeltornien ja Chanelin hajuvesien maailmaan... yhteiseen kohtaamiseen tulevat mukaan ne samat ennakkoluulot ja määrittelyt jotka ohjailevat oman elämämme muitakin valintoja sosiaalisten suhteiden verkostossa. Kenen kanssa haluan keskustella? Kenen kanssa viettää iltaa? Kehen tutustua? Keneen luoda suhteen? Ja kaiken pohjalla vahva epäluulo siitä mitä ne minusta haluavat??
Sitä samaa kuin mekin kaukana kotoa.

Elokuva antaa aina mahdollisuuden eläytyä jonkun toisen henkilön maailmaan. Elokuvaa voi tietenkin nauttia viihteenä ja unohtaa näkemänsä heti astuttuaan ulos valoisaan pimeästä salista. Mutta parhaimmillaan se aiheuttaa monenlaista kuohuntaa katsojan sisimmässä. Joskus tunnelma jää päälle moneksi päivää. Useasti syntyy tarve puhua siitä jonkun toisen kanssa. On luksusta että
Blue Sea Film festivaaleilla on mahdollista astua elokuvan tekijä luo ja sanoa tuntemuksensa julki.

Edessä on siis nautintojen viikonloppu, kuin uintiretki lämpimässä Itämeressä, jonka rannoilta suurin osa festivaalin elokuvista tuleekin. En tiedä mitä valita. haluaisin nähdä kaikki. Mutta olkoot nämä päivät ja yöt yllätyksellisiä, ennakkoluulottomia, avoimia ja vahvoja meille kaikille!