Kaikki tahtoo rakastaa

"Kaikki tahtoo rakastaa"

Jokin aika sitten kuuntelin autossa vain suomipoppia monta päivää yhteen menoon.Kepeän kipeitten laulujen yhteisesti soivasta sydämestä kumpusi tämä Hectorin kappaleen nimen sisältävä suuri totuus: kaikki tahtoo rakastaa. Sen sanoma läikehti pitkin syksyisiä tienvarsia tehden olotilastani haikeuden hellyyttämän kliseisen kimpun, joka alkoi sykkiä vain tuon biisin kertosäkeen rytmissä.

Ajan merkit vai ikuisesti kytevä kaipaus toisen ihmisen syliin?
Vai syntyvätkö kysymykseni syksystä, siitä puiden latvojen viimeisestä kesänjälkeisestä palosta, jonka roihussa lämmitellä synkistyvää mieltään kesäheilojen kadottua?

Tosi-tv-rakkautta

Tositeevee tarjoaa taas maajussien morsian- tai sulhasetsintöjen hehkua, jonka lämmössä me katsojat tuijotamme tuleen omia toiveita ja pettymyksiämme kumppaninhakupulmissa. Ohjelmaformaatti tosin tunkee ehdolle asettuneet ja maajusseja kaipaavat kilpailijat muottiin, jossa tuon inhimillisen kipinän ja ihmisen kaipuu näyttäytyy ohjaajan ja leikkajan käsissä tarkkaan mietityn käsikirjoituksen mukaiseksi draamaksi. Rakkauden kaipuu on kauppatavaraa ja yleisöhän ei voi olla kiinnostunut jos näitä samankaltaisia kanssasisariamme ja -veljiämme ei asetettaisi tuttuihin juonenkäänteisiin ja korostettaisi heidän heikkouksiaan tai tunteenpurkauksiaan.

Miksi muuten maajussit ovat juuri se ryhmä, jolle televisiossa voidaan julkisesti hyväksyä yksinäisyyden heikkous ja palavan rakkauden täyttymättömät toiveet? Miksei esimerkiksi postinkantajille tai poliittisille pakolaisille tai keittiöapulaisille tai yksinäisille työttömille etsitä rakasta koko kansan voimalla?

Siksi että maajussit edustavat sitä samaa Rautavaarasta Eppuihin jatkuvaa iskelmänhaikeaa nostalgista porukkaa, jonka me kaupunkeihin kiiruhtaneet voimme tunnistaa aitona ja luonnonvoimaisena ihmiryhmänä ja joille suomme sydämessämme muutakin kuin suon ja kuokan.
Ja vaikka herra hakkaraiset ajavat somaleja ja homoseksuaaleja saaristoon eristyksiin, on meissä suomalaisissa ihastuttava helppous sopeutua televisioviihteen tarjoamaan avarakatseisuuteen ja jännittää maajussihomopojan puolesta hänen valitessaan omaa kultaansa kotipihan tantereille.Rakkauden ja kumppanin kaipuu on meille kaikille yhtä sydäntäriipaisevan yhteistä.

"Klikkaa mua"

Toinen kumppaninetsinnästä kertova tv-sarja on Johanna Vuoksenmaan ohjaama syksyn uutuussarja "Klikkaa mua", jossa urbaani yksinhuoltajaäiti halajaa elämäänsä miespuolista sulostuttajaa heittytyen nettideittien monimutkaiseen ulottuvuuteen. Aihehan on niin suoraan repäisty monen yh-äidin arjesta että pelottaa. Kukapa ei olisi itse kokeillut tuotakin keinoa kun kapakassa pyöriminen ei luonnistu eikä tuota tulosta tai aikaa ei jää sellaisille harrastuksille, joissa nainen voisi kohdata sen oikean miehen. En tiedä miten mieskatsojat ohjelmaan suhtautuvat mutta naisena voin myöntää että sarja koukuttaa, naurattaa ja itkettää kaikkine koomisine todellisuuspohjaisine käänteineen.

Tällaisiako harhailijoita ja naiveja kömpelyksiä me oikeasti olemme kun on puhe siitä mistä on puute? Ihmisen ikävästä toisen luo. Uusia ihmisiä tarjoillaan netissä kuin lahjatavarakaupassa kauniisti koristeltuina. Hintalappua ei ole mutta jokainen tietää vaihtokaupan vaatimukset: on vaikutettava kiinnostavalta, edustavalta, hyvin toimeentulevalta,on oltava jotakuinkin mukiinmenevän näköinen ja itseään reippaasti ilmaiseva.Tältä tarjottimelta voi sitten napsia parhaat palat jos edustaa sopivaa kohderyhmää.
Missä nämä kaikki supermielenkiintoiset ihmiset sitten piileskelevät, jos emme heihin törmää tosielämässä vaan ainoastaan virtuaalimarketissa?

Vai johtuko löytymättömyys epätarkasta näöstämme? Sokeasta asenteestamme toisia kohtaan?
Haemmeko jotakin sellaista, mitä ei ole olemassakaan työntäen ihmissuhdepettymykset taka-alalle luopumatta kuitenkaan kaikenkattavista unelmista ja vaatimuksista toista kohtaan? Maajussit kyllä saavat jonkinlaista todenmakuista tuntumaa mahdollisiin morsmaikkuihinsa työntämällä talikon käteen tai tutkimalla kuinka kukin selviää tilan töistä ja maaseutuelämästä. Nettideittailussa on aluksi tukeuduttava vain mielikuviin, joita itse kukin haluaa luoda. Mutta kummassakin tapauksessa pohjalla on sopimus siitä että nyt kokeillaan näillä säännöillä, voisiko tästä kohtaamisesta syntyä jonkinlainen suhde.

Kelpaisiko erilainen rakkaus?

Kaikki tahtoo rakastaa sanotaan Hectorin piisissä, mutta sen sanoja tarkemmin kuunnellessa tajuaa että se kertoo ihmisistä, joita kukaan ei etsi parinmuodostusohjelmissa tai draamasarjoissa, ei sliipattuja eikä siivoja, ei kunnollisia eikä muottiin mahtuvia, vaan niitä vieraita ja kummallisia,joita kohdatessa mieluummin vaihtaisi jalkakäytävää tai sulkisi silmänsä omien komeroidensa kummituksilta...

"On tämä talo täynnä ihmisiä.
On täällä mies, joka käyttää vain leninkejä,
Ja toinen mies, joka soittaa sen flyygeliä,
Ja sitten nainen ja lapsi ja halvaantunut,
Joka ei vuosiin oo postiansa aukaissut...
Kaunis rouva liimasi ikkunaan punaisen kuun."

Kenet sitten haluaisin ja kuka minä itse olen? Selviääkö kukaan ilman ystävää, lämpöä ja ihokosketusta?
Ja minkälaisen siivun siitä ihmiskontaktista kukin sitten oikein haluaa? Sinkkujen määrä Suomessa sen kun kasvaa puhumattakaan niistä jotka jo monetta kertaa jättävät taakseen parisuhteen. Yksinäisiä ihmisiä pitäisi siis törmäillä siellä sun täällä toisiinsa niin että kolisee.

Näemmekö oikeasti ihmisen joka tulee meitä maitokaupassa vastaan tai koirankävelyttäjän, jonka kanssa vaihdamme muutaman sanan? Vai määrittelevätkö muiden yhteisöömme kuuluvien ihmisten mielipiteet omia valintojamme? Miten tuo ihminen sopisi siihen maailmaan missä minä elän? "Oikea ihmissuhde", parisuhde siis, ei olekaan vain kahden kauppa, vaan sen kehittymismahdollisuuksiin puuttuvat ainakin omat lapset, ystävät, mahdollisesti jopa sukulaiset, sitä voi vaikeuttaa välimatka tai vieras kieli, ikäero ja elinolosuhteet yleensä.
Loppujen lopuksi satunnaisestakin kohtaamisesta, joka voisi johtaa suhteeseen, tulee etukäteen jo niin hankalaa ja monimutkaista että moni luopuu koko ajatuksesta.

Ehkä on helpompi klikata netissä salarakasta markkinoivan sivuston henkilöä, joka aivan varmasti pysyy omassa ruodussaan jonkinlaisen kohtaamisenkin jälkeen. Mutta salarakkaita tarjoileva nettisivustohan on tarkoitettu vain niille, joilla jo muutenkin on joku. Sieltä haetaan bonusnaista tai-miestä. Tai väliaikaista kaipuun tyydyttäjää, tai sitä jotakin pirskahtelevaa ja innostavaa eroottista latausta, jota omassa parisuhteessa ei kaikista muista hyvistä asioista huolimatta löydy.

Tosiasia on että suomalaiset harrastavat syrjähyppyjä ja parisuhteen ulkopuolisia jonkinasteisia ihastumissuhteita muita pohjoismaalaisia useammin kuten tutkimukset kertovat.Se on siis faktaa, ei fiktiota.

Ja Hecor laulaa:

"On tämä talo täynnä ihmisiä.
On täällä pappi ja tyttö ja perverssejä,
Ja sotilas, joka seisoo vain ikkunassa.
Se näkee taivaalla pilviä punaisia,
Ja yläkerrassa mies lukee Waltaria.
Kaunis rouva tarjoilee vieraalle konjakkia."

Kun käytöstämme ja rakkauden kaipuutamme eivät enää säätele niin voimakkaasti yleinen moraali eikä ehkäisyvälineiden puute ja sukupuolitaudeiltakin osaamme suojautua, pitäisi rakkauden kaipuun tyydyttämisen olla paljon helpompaa kuin aikaisemmin. Mutta maailma on täynnä vaaroja, ansoja ja erheitä.
Kaikki tahtoo rakastaa, mutta oikeastaan pitäisi laulaa: kaikki tahtoo että rakastette mua!

Seison siis umpikujassa. Sanojen suossa. Rakkauden kaipuusta ei ole ulospääsyä. Ja rakastaminen on vaikeaa, vaativaa, ongelmallista, vai mitä? Tahdon sitä kuitenkin ja tarvitsen kuin lapsi lämpöä ja syliä, kuin kuohuviinilasillista joka keikauttaa keveän humalan päähäni ja nostattaa värinän iholle. Tahdon ja tarvitsen kuin vanhus, joka katselee maailmaa ikkunan tai muistojensa läpi. Tahdon ja tarvitsen kuin teini, jonka sydän pakahtuu ja arka iho hädin tuskin uskaltaa. Tahdon ja tarvitsen kuin se nainen tai mies, joka toiseen törmää kuin vahingossa ja se yksinäinen, jonka keho kirkuu ihmistä arpiinsa, rotkoihin, haavaumiin.

Kaikki tahtoo rakastaa - on vaarallinen aihe. Se mikä koskettaa meitä kaikkia syvimmin. Jossa olemme erehtyneet miljoona kertaa ja jonka epäonnistumisen ja pettymykset ovat kaivaneet haudan tuleville mahdollisuuksille. Ei ole olemassa mitään keinoa, millä tuo halu tehtäisiin vaarattomaksi niin kauan kuin ihmisrotua riittää. Siispä jäljelle jää vain rohkeus, kenties uhkarohkeus aukaista silmänsä, uudistaa näkönsä, sanoa kädestä päivää ja suudella korvannipukkaa tai aukaista vaihtoehdot uskaliaalla sanalla. Maistella tulevien erheiden houkuttelevaa ja täyteläistä tai kepeää makua, siemailla sen hedelmäistä hehkua, jos haluaa uskaltautua rakastamisen vaarallisiin akanvirtoihin.

Nuo kaksi syksyn parisuhdeohjelmaa eivät kuitenkaan jätä mieltäni rauhaan. Maajussien maailmassa meitä katsojia varmaankin kiehtoo se menneen maailman tosiasia että parisuhteita ja perhesuhteita ylläpiti yhteinen työ - oli ponnisteltava yhdessä toimeentulon turvaamiseksi. Yhdessä myös luotiin jotakin pysyvää, tunneheittelyjen takia ei voinut tuosta yhteisestä projektista niin vain hypätä ulos joutumatta yhteisön ulkopuolelle tai syrjäytetyksi. Yhteinen askarointi tuotti todennäköisesti myös onnen tunnetta. Tänä päivänä perheillä ja parisuhteilla ei kovin useasti ole yhteisiä projekteja, ainoastaan vaatimuksia ulkoa ja sisältäpäin siitä miten sopia niin moniin rooleihin.

Klikkaa mua -ohjelman nettideittailussa taas silmillemme syöksähtää nykytodellisuuden fakta: kenelläkään ei näytä olevan aikaa rakkaudelle vaikka sitä niin kovasti kaipaa. "Kun yksi pettää ja toinen jättää, niin kolmas ystävä on" lauletaan ohjelman tunnuskappaleessa, jonka kaikki tunnemme ja joka myöskin koskettaa meissä herkkiä flyygelinkieliä. Mutta ohjelman yksinhuoltajaäiti myöskin törmäilee siihen tosiasiaan että aikaa tuolle rakkauden etsinnälle ja kohtaamiselle ei arjen paineiden ja vastuiden välistä kovin paljoa liikene. Sitä varastetaan jostain muusta ja tunnetaan syyllisyyttä.
Auttaisiko jos pysäyttäisin juuri tämän ajan jonka olen kenen tahansa kanssa siihen hetkeen kun olen hänen kanssaan? Olisin läsnä ilman menneen ja tulevan painolastia ja tekisin sen hyvän minkä juuri tälle ihmiselle osaan ja voin?
Loppujen lopuksi mitään muutahan meillä ei ole. Tämän hetken ihme, ainokainen lahjamme.